VENÄJÄLLÄ KULTAA JA KORUKIVIÄ ETSIMÄSSÄ

Kun Lapin Kullankaivajain Liiton (www.kullankaivajat.fi) jäsenlehti Prospäkkäri juuri ilmestyi ja siinä kirjoittelin ajankohtaisimmista edunvalvonta-asioista, ryhdyn tässä blogissa vaihteeksi muistelemaan. Sehän sopii tämän ja ensi vuoden teemoihin. Vietämmehän nyt Lapin kullan löytymisen 150-juhlavuotta ja ensi vuonna Lapin Kullankaivajain Liiton toiminnan 70-juhlavuotta, joten on sopiva aika katsella taaksepäin. Tällä kertaa Venäjälle. Ivalojoen kultaryntäyksen tärkein kullankaivuoppi tuli Siperiasta. Olihan Suomi osa tsaari-Venäjää.

On kovin harmillista, että 1800-luvun Siperian kullankaivusta on kovin vähän kirjallista aineistoa toisin kuin Pohjois-Amerikasta. Jack London ja myös monet suomalaiset ja ruotsalaiset kullankaivajat ovat tallentaneet historiaa ja tarinoita. Mutta Siperian kullankaivajat eivät olleet yhtä kovin kirjoitushaluisia eivätkä ehkä taitoisiakaan. Myös venäjäksi kirjoitettua kullankaivun historiakirjallisuutta on olemattoman vähän. Olen Venäjän matkoillani pyrkinyt löytämään, mutta huonolla tuloksella. Geologisia tutkimusasiakirjoja ja kirjallisuuttakin kyllä on runsain mitoin. Kultahippujen analysoinnista on paljon. Myös korukivistä on runsaasti kirjoja. Metrin verran löytyy kirjahyllystänikin.

Esimerkiksi www.goldminershq.com tietää, että Venäjällä ensimmäinen kultalöytö tehtiin 1714 hopeakaivoksessa, mutta huuhdontakultaa ei osattu löytää. Itse tsaari Pietari Suuri kehottikin ”Etsikää kultaa hiekasta”. Niinpä ainakin jo 1813 löydettiin kultahippuja Uralin länsipuolelta. Nykyisin Venäjä on maailman kolmanneksi suurin kullantuottaja Kiinan ja Australian jälkeen. Venäjällä tuotetusta kullasta noin 30 % on huuhdontakultaa.

Kultamaille pitäisi päästä

Kun kullankaivajaystäväni tiesivät, että liikuin työn puolesta paljon eri puolilla Neuvostoliittoa ja myöhemmin Venäjää, he kyselivät, että enkö voisi käyttää suhteitani hyväksi, jotta päästäisiin tutustumaan kullankaivu- ja korukivialueisiin ja saataisiin museoaineistoa. Joku oli kiinnostunut mahdollisuudesta päästä sinne oikein kultaa kaivamaankin. Asia oli toki ollutkin mielessäni ja olin kysellytkin, mutta vaikealta tuntui.  Kyse oli turistikohteiden ulkopuolisista alueista ja kulta oli strateginen aine. Kullankaivu edelleenkin oli suurimittaista, lähinnä ruoppaajilla tapahtuvaa teollista toimintaa. Varottiin teollisuusvakoiluakin. Huuhdonta-alueet sitä paitsi olivat useasti kaukana asutuksesta huonojen kulkuyhteyksien päässä. Turisteilla, ei ainakaan ryhmillä ollut niihin pääsyä.

Kirjoitin kirjeitä ja lähettelin sähkeitä (siihen aikaan ei ollut edes fax-yhteyksiä) vuonna 1989 perustetulle Neuvostoliiton kullankaivajien liitolle Moskovaan ja yritin yhteistyötä sen kanssa. Mutta sieltä ei tullut minkäänlaisia vastauksia. Sitten Mihail Gorbatsovin kausi alkoi pikku hiljaa avata mahdollisuuksia ryhmämatkoille. Vajaalle kymmenelle järjestämälleni matkalle 1990-luvulla osallistui satakunta kullankaivajaa, kiviharrastajaa ja geologia. 

Hiipinän tuntureilla Kuolassa

Aloitettiin helpoimmasta päästä, Murmanskin alueesta. Minulla oli kertynyt työmatkoja Murmanskin alueen kaivoskaupunkeihin Kirovskiin ja Apatitiin ja hyvät yhteydet Apatitissa sijaitsevaan Venäjän tiedeakatemian Kuolan tiedekeskukseen ja sen geologisen instituuttiin. Pääsin tutustumaan geologien yksityisiin hämmästyttävän laajoihin korukivikokoelmiin. Suuri osa kivistä oli Kuolan niemimaalta.

Kuolan geologit ja muutkin mielellään kertovat tarinaa, miksi Kuolan alueelta löytyy niin paljon eri mineraaleja. Heidän väittämänsä mukaan siellä on laajemmin Mendelejevin järjestelmän mineraaleja kuin missään muualla maapallolla. Selitys on se, että kun aikojen alussa luotiin maa ja taivas, yhtenä päivänä oli tehtävänä ripotella mineraalit eri puolille maapalloa. Luojalla oli selässään säkissä sijoitettavat mineraalit, mutta sattui niin, että lentomatkalla Kuolan niemimaan yläpuolella tuli terävistä kivistä säkkiin reikä ja säkki melkein tyhjeni sinne ja muualle maapallolle jäi vain rippeet.

Itse kävin Hiipinä-tunturin alueella pari kertaa puolisalaa tuttavageologin kanssa joskus 1980-luvulla. Eräällä matkalla paljastivat salaisuuden erään tieportin takana. Siellä on kokeiltu ydinräjähteen käyttöä kaivosräjäytyksissä. Säteilyä on vieläkin ja muun muassa siksi sinne ei haluttu turisteja. Mielenkiintoiset kivikohteet ovat juuri sen läheisyydessä.

Murmanskin aluehallintoon syntyi kuitenkin sen verran hyvät suhteet, että 1990-luvun alkuvuosina teimme sinne kolme ryhmämatkaa. Aluehallinnon kansainväliseltä osastolta ja KGP:ltä piti saada lupa. Mukana Suomeen tuotuja kiviä olivat ovat mm. astrofylliitti, tingualiitti, egiriini, saamelaisten verikivi eli eudialiitti sekä ramsaiitti, joka on nimetty suomalaisen, alueella hyvin tunnetun geologi Wilhelm Ramsayn mukaan. Tullia varten geologinen instituutti kirjoitti niistä todistuksen, että eivät ole arvokkaita ja ovat vientikelpoisia. Tullimiehet tosin eivät olleet kivistä kovin kiinnostuneita, enimmäkseen naureskelivat, miksi kannetaan kymmeniä kiloja kivi Suomeen. Eikö Suomesta löydy kiviä. 

Petsamossa

Ruokahalu kasvoi, mutta kullankaivualueille oli edelleen vaikea päästä. Liikkui tietoja, että myös Petsamon alueella oli etsitty ja löydettykin huuhdontakultaa. Sain yhteyden Nikkelin kaupungin lähellä sijaitsevan Supersyvä-nimisen yhtiön geologeihin ja he järjestivät pienelle porukalle tutustumismatkan. Kultapuroja etsimään ei päästy, koska Nikkelin alue oli sotilaspoliittisesti strateginen alue ja liikkumismahdollisuudet maanteiden ulkopuolella rajoitetut. Panssarivaunuja, sotilaita ja helikoptereita liikkui kaikkialla. Sotilaskoneita nousi ja laski vieressä olevalle sotilaskentälle. Olimme luvattomilla alueilla. ”Supersyvälle” kyllä päästiin. Se on 12 262 km syvä tutkimusporausreikä, siihen aikaan maapallon syvin. Tavoitteena oli 15 km, mutta poran terä ei kestänyt vallitsevaa 300 asteen kuumuutta. Myöskään muualla maapallolla ei myöhemminkään ole päästy juurikaan syvemmälle. 

Arkangelin timanttikaivokselle

Edettiin Arkangelin alueelle, jossa sain yhteydet paikallisiin geologeihin ja lupasivat järjestää tutustumismatkan. Hyväksi ystäväksi tullut yhteyshenkilöni oli punapartainen geologi Maslobaradov. Nimi tarkoittaa rasvapartaa, ja hänen myös suun ympärilläkin tuuhea parta ruokailujen jälkeen oli hyvin kuvaava. Dvina- eli Vienanjoen sivujoen Pinegan rannoilta löytyi erinomaisen hyvin piikiviä ja akaatteja.

Optiona viimeiseen aamuun saakka oli käynti silloin vielä tutkimusvaiheessa olleelle Lomonosovin timantti-kimberliitti alueelle. Päästiin kuin päästiinkin surkeiden teiden takana oleville alueelle. Meille näytettiin se, mikä oli näytettävissä, muutaman tuuman porausreikä, joka ulottui, olikohan kilometrin syvyyteen. Ei sinne kurkistaessa timantit kiillelleet. Kimberliitin jätekiviä kyllä saatiin mukaan. Timanttikaivos avattiin tuotantoon vuonna 2003.

Yhteyspyrkimyksiä Venäjän kullankaivajaliittoon

Ensimmäiset yhteydenottopyrkimykset veljesjärjestöön eivät siis johtaneet tulokseen. Sitten sain apua Sahan tasavallasta eli Jakutiasta. Se on Venäjän merkittävin timanttien tuottaja ja tärkeä kullan, myös huuhdontakullan tuotantoalue. Tein Lapin lääninhallituksessa alueen kanssa paljon yhteistyötä. Vuonna 2002 tasavallan presidentiksi tuli Vjatseslav Shtirov, joka siirtyi tehtävään timanttiyhtiö Alrosan pääjohtajan tehtävästä. Oli useita tapaamisia Jakutiassa ja mm. käynti Mirnyn timanttikaivoksella. 

Sitten presidentti tuli maaherra Pokan vieraaksi Lappiin. Matka ulottui Kaamasen Kievarin mökkikylään saakka. Kalastimme ja saunoimme. Käytin otollista tilaisuutta hyväksi ja valitin, että olen yrittänyt yhteyttä Venäjän kullankaivajien liiton puheenjohtajaan, mutta hän ei edes vaivaudu vastaamaan. Shtirov sanoi, eiköhän se tapaaminen järjesty. Hän tuntee puheenjohtajan.

Alrosa oli Etelä-Afrikan Le Beersin jälkeen maailman toiseksi suurin timantintuottaja. Se tuottaa 97 % Venäjän timanteista ja 27 % koko maailman timanteista. Ei kestänytkään pitkään, kun sain kutsun Moskovaan. Venäjän kullankaivajien liiton puheenjohtaja haluaa tavata minut. Matkustin tietysti Moskovaan. Alrosa majoitti huippuhotelliin. Sinne arvokkaaseen kabinettiin saapui nöyränä, ilmeisesti Shtirovin puhuttelema Venäjän kullankaivajaliiton puheenjohtaja Viktor Tarakanov.  

Esittäydyimme ja aloitteentekijänä kerroin, että olen Lapin kullankaivajain liiton hallituksen jäsen ja olemme ikään kuin kollegoja. Haluaisimme yhteyksiä Venäjän kullankaivajien kanssa ja toivotin tervetulleeksi tutustumaan Lapin kullankaivuun. Taka-ajatuksena tietysti oli, että myös me Lapista pääsisimme vastavuoroisesti Venäjän kultamaille. Kerroin ylpeänä, että meillä oli siihen aikaan peräti 2500 jäsentä.

Puheenjohtaja vastaavasti ryhtyi esittelemään liittoaan ja kertoi, että heillä on hieman toistasataa jäsentä, muistaakseni 137 jäsentä. Tarkistin, oliko venäjän kielen taidollani ymmärtänyt oikein, että niin vähän.  Mutta tarkistuksen jälkeen jäsenmäärä pysyi samassa. Kävi ilmi, että jäseninä on vain yrityksiä. Niissä on kuitenkin 40 000 työntekijää. Nyt aloin ymmärtämään, miten erilaisissa sarjoissa toimimme. Venäjän liitto onkin yritysten muodostama eikä henkilöjäsenpohjainen. Tajusin sen, että sieltä päin ei ollut suurta kiinnostusta yhteistyöhön Lapin kullankaivajain liiton kaltaiseen henkilöjäsenorganisaatioon. Elimme niin täysin erilaisissa sfääreissä. Mutta puheenjohtaja kyllä sitten myöhemmin auttoi myös Siperian kultamaille pääsemiseksi. Lappiin ei tullut käymään.

Tässä yhteydessä todettakoon, että kullankaivaja on venäjäksi staratelj eli ”voimakkaasti yrittävä, ponnisteleva”. Ei tarvitse käyttää lainkaan kulta/zolota, vaan pelkkä staratelj-sana tarkoittaa yksiselitteisesti ja riittävästi kullankaivajaa. Tämä osoittaa, miten suuresti arvostettu ammattikunta kullankaivajat ovat olleet ja ovat edelleen. Se kuvastaa niitä valtavia ponnistuksia, joita kullankaivajat joutuvat Siperian laajoissa erämaissa kokemaan. Myös Venäjän kullankaivajien liiton nimessä, Sojuz staratelei Rossii, on pelkkä staratelj. 

Timanttitehtaassa

En malta olla kertomatta saman Moskovan-matkan toisesta tapahtumasta. Sain kutsun Alrosan ”timanttitehtaaseen”, kuten sen nimi suomennettuna kuuluu. Ajoimme Alrosan edustajien kanssa Moskovan ulkopuolelle. Perillä oli kolme kertaa konepistoolimiesten suorittama passin tarkistus. ”Tehdas” oli 5-kerroksinen. Alimpaan kerrokseen tuotiin junalla Sahasta/Jakutiasta Mirnyn timanttikaivokselta louhittua raakakiveä. Alakerrassa siitä eroteltiin itse timantit. Ne nostettiin toiseen kerrokseen, jossa eroteltiin teollisuustimanteista koruhiottavaksi kelpaavat, jotka nostettiin kolmanteen kerrokseen. Siellä olivat jo timantinhiojat työssä. Eroteltiin arvokkaimmat hiottaviksi neljännessä kerroksessa. Siellä oli taas useampi konepistoolimiestä vartioimassa ja kymmeniä hiojia. Noustiin vielä viidenteen kerrokseen. Siellä oli arvokkaimpien timanttien kokoelma teräslasisissa vitriineissä. Kokoelman esittelykierroksen jälkeen minulle ladottiin kouraan kasa näitä arvotimantteja konepistoolimiesten seistessä vieressä.  Esittelijät kysyivät, minkä arvoisen kasan arvion olevan kourassani. Sanoin, että varmaan sata tuhatta dollaria. Minulle sanottiin, että etpä näköjään taida tuntea timanttien arvoa. En uskaltanut kysyä tarkemmin, että oliko arvioni alakanttiin vaiko yläkanttiin. Myöhemmin annettiin ymmärtää, että pahasti alakanttiin. Kyse oli siis harvinaisuuksien näyttely, sikäläisittäin museo.

Silloin ja monta kertaa myöhemmin olen ihmetellyt, miten meikäläinen sinne timanttitehtaalle pääsi. Mutta selitys on venäläisen yksinkertainen. Suhteilla oikeisiin henkilöihin asiat hoituvat. Kaamasen saunareissu oli ratkaiseva. 

Siperiaan ja Mongoliaan

Mutta se Siperia kiinnosti. Olin aloittanut yhteistyön Novosibirskin yliopiston kanssa ja sieltä löytyi taas myös geologinen instituutti. Neuvostoliitto oli hajonnut ja talous kuralla. Tutkimuslaitokset joutuivat hankkimaan rahoitusta myymällä palvelujaan. Kävin paikallisten kanssa pari kertaa tutustumassa legendaariseen Altain vuoristoon ja etsimässä tutustumiskohteita. Nyt vihdoin oli mahdollisuus päästä kullanhuuhdonta-alueille ja geologialtaan vuoristo on muutenkin hyvin mielenkiintoinen.

Ensimmäinen ryhmämatka 1992 suuntautui Novosibirskin lähiseudun ruoppauskullanhuuhdonta-alueelle ja marmorilouhokselle.  Saimme todeta, että siperialainen puinen pitkulainen puuvaskooli oli edelleen käytössä. Seuraavana vuonna päästiin jo itse Altain vuoristoon lähelle Mongolian rajaa. Lennettiin charter-lentona Pietarista Novosibirskiin ja edelleen Barnauliin, joka on Altain tasavallan pääkaupunki. Matkaa Novosibirskista etelään Mongolian rajan läheisyyteen Aktashiin kertyi 800 km. Maisemiltaan mahtavaa buddhalaisten asuttamaa vuoristoa.  Mielenkiintoisia kivipaikkoja. Vaiherikkaiden tapahtumien jälkeen helikopterilla takaisin. Sitten charter-koneella Irkutskiin, Baikalille ja edelleen junalla Mongoliaan. Kiviä kertyi mukaan kymmeniä kiloja.  Monenlaista kokemusta ja sattumusta oli, mutta tarkemmin yksityiskohtiin ei tässä ole mahdollisuutta. Olisi täysin oman tarinan arvoinen. Näin olisi monesta muustakin tässä blogissa kertomistani matkoista.

Aiheellisesti voi ihmetellä, että kuinkahan paljon kahden viikon matka maksoi. Charter-lentokoneita, helikopterilentoja jne. Se oli 7500 markkaa. Sen ajan rahassa kohtuullinen. Siis nykyrahassa hieman yli 1250 euroa. Mutta Neuvostoliitto oli hajonnut, ruplan arvo rojahtanut, kaikenlainen keinottelu mahdollista. Jos nyt tekisi saman matkan, hinta olisi varmaankin 10-kertainen.

Ovia avautui Siperian ja Kauko-Idän kultamaille

Kuljin työni puolesta poroyhteistyöasioissa Venäjän pohjoisilla ja itäisillä alueilla alkaen Murmanskista ja päätyen Kauko-Itään Primorskin alueelle Vladivostokiin. Valitettavasti matkani ajoittuivat pääasiassa talvisaikaan. Pääsin kuitenkin kesämatkoilla pistäytymään kulta-alueella Jakutiassa, Magadanissa, Vladivostokin alueella ja Kamtsatkalla. Suomalaisia oli paljon tsaari-Venäjän aikaan kullankaivussa mm. Amurin alueella. Vladivostokin hautausmaalta minulle näytettiin lukuisissa hautakivissä suomalaisia ja ruotsalaisia nimiä. Suuri osa heistä oli kullankaivajia ja heidän perheenjäseniään. Venäjän vallankumous 1917 lopetti suomalaisten kullankaivun.

Talvireissuillakin kyselin poromiehiltä kullankaivusta. Tiesivät, että huuhdontakultaa on monilla alueilla, mutta tavallisilla kansalaisilla ei ole niihin laillista asiaa. Kultapitoiset joet myydään kymmenien kilometrien pätkinä suuryhtiöille. Tsuktsien alueella kostean illan päätteeksi uskalsivat kuitenkin näyttää parinkymmenen gramman kultapullon. Salaa kyllä käytiin puroilla. Ongelma on myös teräksenkova ikirouta, johon lapio ei pysty. Myöskään jutaava elämä ei salli pysähtelyjä. Venäjän poroja hoitavat alkuperäiskansat eivät myöskään arvosta kultaa koruissaan. Ymmärsin, että syy oli osittain heidän luonnonuskonnossa.  Sen sijaan hopea, niin kuin myös saamelaisilla, on arvossaan.

Uralille

Palataan vielä Siperiasta Euroopan puolelle. Vuonna 1996 perustettiin Suomen ja Komin tasavallan välinen yhteistyöryhmä. Suomen puolelta vastuuministeriönä oli Kauppa- ja teollisuusministeriö. Tulin sen jäseneksi Lapin lääninhallituksen edustajana. Etsin taas yhteyksiä paikallisiin geologeihin ja kullankaivajiin. Saimme kirjatuksi yhteistyösuunnitelmaan yhteistyön käynnistämisen koneellisen kullankaivutekniikan suhteen. Lappilaisia kullankaivajia kiinnosti mahdollisuus myydä Lapin kulta-alueita varten kehitettyä tekniikkaa ja osaamista Venäjälle. 

Komilaisia kiinnosti erityisesti se, miten Suomessa on Lemmenjoen kansallispuistossa mahdollista harjoittaa koneellista kullankaivua. Heidän hyville kultapuroille tasavallan pohjoisosaan Uralin länsipuolelle oli perustettu Yugd-Va kansallispuisto ja kullankaivu oli kielletty. Huuhdontakultaa olisi vieläkin jäljellä. Venäjällä on hyvin tiukka vesilaki. Kansallispuiston kuivalle maalle sai kyllä perustaa vuorikristallikaivoksen, jonka maastoautoliikenne aiheutti pahaa jälkeä puistossa niin kuin itsekin näimme.

Yhteistyön puitteissa saapui tasavallan ympäristöministerin, kultageologin vetämä ryhmä Lemmenjoelle tutustumaan tekniikkaan, kaivumenetelmiin, allastukseen ja kullan esiintymiseen. Sen jälkeen lähti suomalainen ryhmä Antti Peronius, Kari Merenluoto, Jari Nenonen ja minä Yugd-Van kansallispuiston kullankaivualueisiin, joissa kullankaivu oli siis lopetettu. Kaivu oli ollut todella suurimittaista Lapin kullankaivuun verrattuna, mutta tekniikka periaatteessa sama. Yugd-Va on komin kieltä ja tarkoittaa ”Puhdas vesi”. Siellä olikin lähdevesipullottamo.

Komin ympäristöväki hermostui yhteistyöstämme. Sain Komista useita vihaisia yhteydenottoja ja siellä käydessäni vastustajat tunkeutuivat väkisin puheilleni. Kun presidentti Tarja Halonen 2004 oli Tallinnassa Suomalais-ugrilaisessa maailmankonferenssissa, Greenpeacen aktivistit Suomesta, Virosta, Ruotsista ja Venäjältä osoittivat mieltään ja vaativat, että Halonen ottaisi yhteyttä Komin tasavallan päämieheen moisen yhteistyön lopettamiseksi. Yhteistyö ei tuottanutkaan tulosta. Kullankaivu on edelleenkin pysynyt lopetettuna kansallispuistossa.

Venäjälle kultaa kaivamaan?

Vaikka Uralin länsipuolelle ei syntynyt konkreettista tulosta, sen sijaan Uralin itäpuolelle, Siperian puolella Hanti-Mansian autonomisella alueella on suomalaisten kullankaivajien geologista ja koneellisen kullankaivun osaamista käytetty myöhemmin hyväksi. Asiantuntija-apua lukuun ottamatta suomalaisille on hyvin vaikeaa päästä Venäjälle Lapin kaltaiseen koneelliseen kullankaivuun, puhumattakaan lapiokaivuun. Isot koneet jättävät jätekasoihin ja pienempiin puroihin kultaa, mikä tarjoaisi mahdollisuuksia pienyrittäjyydelle.

Vaikka matkojen avulla kullankaivajatasolla ei saavutettu pitempiaikaista yhteistyötä, kiviharrastajat ja geologit saivat kontakteja, joita käytetään edelleen. Yhteistyön tuloksena on Lapin kultamailla käynyt useiden venäläisten kullankaivuyhtiöiden edustajia ja geologeja. Heitä on osallistunut myös Tankavaaran kullanhuuhdontakisoihin mm. Magadanista. Siitä innostuneena siellä järjestettiin ensimmäiset kullanhuuhdontakilpailut vuonna 2015. Se tapahtui luonnollisesti puuvaskoolilla. Venäläiset ovat tutustuneet meikäläisiin muovi- ja metallivaskooleihin, mutta sanovat, että puuvaskooli on paljon parempi ja kevyempikin käyttää, kun puu kelluu hyvin vedessä.

Venäjällä on meneillään pyrkimyksiä sallia yksityinen, perhepiirissä tapahtuva pienimuotoinen, lähinnä lapiokaivu. Olen kerännyt sitä koskevaa aineistoa. Myöhemmässä blogissani kertoilen niistä. Aika ajoin tulee puheeksi nuotioilla ja muualla, että kun Suomessa kullankaivu tehdään niin vaikeaksi, mitä jos yritettäisiin päästä Venäjän erämaihin kullankaivuun. Ehkäpä sellainenkin tulee joskus mahdolliseksi.

MEISTÄKÖ ARTESAANIKULLANKAIVAJIA?

Käsiini sattui Suomen luonnonsuojeluliiton julkaisu ”Kaivannaisten maailmantalous: Kultakuumeesta luonnonvarakriisiin”. Erillinen kappale on omistettu kullalle ja nikkelille avainmineraaleina. Kullan tuotantoa ja sen käyttöä tarkastellaan eri näkökulmista. Väitetään, että suurimittakaavainen kultakaivos aiheuttaa keskimäärin enemmän haitallisia ympäristövaikutuksia suhteessa laajuuteensa kuin mikään muu taloudellinen toiminta. 10 gramman sormuksesta katsotaan syntyvän noin 20 tonnin edestä myrkyllistä jätettä. Tiedä häntä, pitääkö paikkansa.

Sitten kuvataan artesaanikaivoksia ja artesaanikullankaivua. Se on 10-15 miljoonan ihmisen toimeentulolähde 70 maassa. Työläisistä 4-5 miljoonaa on naisia ja lapsia. 90 % maailman kaivostyöläisistä työskentelee artesaanikullankaivussa, joka tuottaa 15 % maailmanmarkkinoiden vuosittaisesta kullasta eli noin 300 000 kiloa. Perussa, joka on Latinalaisen Amerikan suurin kullantuottaja, 13 % kullasta tulee artesaanikaivoksilta. Niissä työskentelee jopa 50 000 lasta, joista nuorimmat 6-vuotiaita.

Julkaisussa kullan tuotantotavat jaetaan kultakaivoksiin ja artesaanikullankaivuun. Rupesi kiinnostamaan, että mitä se artesaanikullankaivu oikein on. Tuntui, että se jotenkin liippaa kullanhuuhdontaa, kun tuotantomääräkin on sama kuin kullanhuuhdonnassa.

Kulta-artesaani

Sana artesaani sinällään on tuttu käsi- ja taideteollisuuden ammattitutkintona. Sellaisen voi suorittaa vaikkapa Inarissa Saamelaisalueen koulutuskeskuksessa. Tiesin, että siellä voi opiskella artesaaniksi korukivi- ja jalometalli- ja saamenkäsityön alalla. Viimeksi mainittu jakaantuu koviin ja pehmeisiin materiaaleihin. Muualla voi opiskella kuva-artesaaniksi jne. Myös moni huuhdontakullastamme koruja valmistavat ovat artesaani.

Mutta onko SAKK tai joku muu oppilaitos ruvennut kouluttamaan artesaanikullankaivajia? Ei ole tullut vastaan, että jokin kaivaja kutsuisi itseään artesaanikullankaivajaksi. Varmaankin mielellään kertoisi. Kaikentietävän Googlen kautta ei löytynyt selitystä, missä voi opiskella tai muuten tulla artesaanikullankaivajaksi.

Kun asia vaivasi, piti etsiä löytyisikö jotakin englanninkielisinä sanoina artisanal gold tai artisanal gold mining/prospecting. Johan alkoi löytyä. Kyseessä on pienimuotoinen käsityöläiskullantuotanto (artisanal and small-scale gold mining, ASGM), käytännössä kullanhuuhdonta. Kullanhuuhtoja on artisanal gold prospector/miner, käsityöläiskullanhuuhtoja, huuhdontakulta on artisanal gold, käsityöläiskulta. Heräsi epäily, miksikähän suomalainen luonnonsuojeluliitto suomenkielisessä julkaisussa kutsuu meitä artesaanikullankaivajiksi. Onko koira haudattuna. Onko kyse sivistyneellä kielellä sanottuna ilkeilystä. Onko tämä saamelaiskäräjien ja luonnonsuojeluliiton uusi juoni kullankaivun saattamiseksi epäilyttävään valoon. Uusi salakielinen haukkumasana. Tarkoittaakohan tämä sitä vesiä niin saastuttavaa Lemmenjoen kullankaivua. Ei ole selvinnyt. Jatketaan salapoliisityötä.

Artesaanikullankaivun liitto

Wikipedia kertoo, että on olemassa myös Artisanal Gold Council kotipaikkana Kanada, www.artisanalgold.org. Sen tehtävänä on vähentää ja estää elohopean ja syanidin käyttöä kullanhuuhdonnassa, lapsityövoiman käyttöä ja terveydelle vaarallisia työolosuhteita. Toiminnan painopiste on Latinalaisen Amerikan ja Afrikan pahamaineisilla kullanhuuhdonta-alueilla.

Ovat oivaltaneet ja ovat osittain samalla asialla kuin Lapissa meneillään oleva Sertifioitu Lapin Kulta -hanke. Lähes kaikki maailman huuhdontakulta, siis artesaanikulta tulee elohopean, syanidin, lapsi- ja orjatyövoiman epäinhimillisissä työolosuhteissa tuotettuna. Sellaisen kullan käyttöön suhtaudutaan erityisesti korutuotannossa yhä kielteisemmin. Lapin artesaanikulta on ekologista ja eettistä kultaa.

Meistäkö artesaanikullankaivajia?

Olisihan se hienoa olla sellainen, vai olisiko? Taitaa sittenkin olla kunniakkaampi olla kullankaivaja, prospektori. Mutta epäluuloisena edelleenkin ihmettelee, onko sittenkin koira haudattuna. Julkaisun toimittajat ja kirjoittajat mainitaan. Ovat nimeltään selkeästi suomalaisia paitsi yksi tuntuisi olevan vietnamilainen. Tämän mukaan julkaisu ei ole käännös englannin tai muista kielistä. Ehkäpä sittenkin vainoharhaisuutta. Lapin kullanhuuhdontaa ei erikseen mainita ollenkaan. 

Vielät tilastoja

Poimitaan kuitenkin julkaisussa mainittuja kullan vuosituotantolukuja maailmalta: Kiina 450 tonnia, Australia 270 tonnia, Venäjä 245 tonnia, USA 211 tonnia, Kanada 160 tonnia, Etelä-Afrikka 150 tonnia, Peru 150 tonnia. Muut maat jäävät alle 100 tonnin. Suomen osalta mainitaan 8 tonnia, mutta uusimpien tietojen mukaan 2016 oli 7,2 tonnia. Siitä Suurikuusikko 6,3 tonnia, Kevitsa 0, 4 tonnia ja Pampalo 0,3 tonnia.

Kun tuli eksyttyä tilastoihin, jatketaan vähän artesaanikullankaivun huippuyksilöistä. Viimeisimmässä   Tampereen kivikerhon tasokkaassa Mineralia-lehden numerossa, eli 3/2017 Kari A. Kinnusen kertoo artikkelissaan ”Jättihippujen jäljillä” maailman isomuksista. Tai ehkäpä pitääkin todella puhua jättihipuista. Siinä kerrotaan eri maiden jättihipuista ja niiden löytymisestä mielenkiintoisia yksityiskohtia. Tässä vain luettelonomaisesti suurimmat hiput, ainakin osa ennestään jo tiedossa: Australia 71 kg, Brasilia 61 kg, Kongo 60 kg, Venäjä 36 kg, Meksiko 12 kg, USA/Kalifornia 8 kg, Kiina 6,5 kg. Eurooppa on surkimus, Skotlanti 900 gr (epävarma), Irlanti 684 gr, Ranska 573 gr, Suomi 398 gr. Luvut sinänsä mielenkiintoisia, mutta itse tarinat vielä paljon mielenkiintoisempia.

Tässä numerossa jatkuu Seppo J. Partasen artikkelisarja ”Kultamaiden legendoja”. Nyt vuorossa Yrjö Korhonen, aiemmin Kullervo Korhonen, Petronella ja Heikki Kokko. Artikkeleissa myös yksityiskohtia, jotka ainakin minulle uusia. Näköislehdet löytyvät osoitteesta www.tampereenkivikerho.fi.

ISOMUSTEN KESÄ

Kullankaivukesä on loppuvaiheessa. Ahkerimmat ja he, joitten toimeentulo on kullankaivusta, vielä sinnittelevät montuillaan, maisemoivat tai tekevät huoltotöitä. Kesältä on niin huonoja kuin hyviäkin uutisia.

Lemmenjoen konekaivajat ovat yltäneet 228, 167, 93, 73, 60, 45 jne. gramman hippuihin ja Vuotson seudulla lapiokaivajakin 30 gramman hippuun. Ne ilahduttavat löytäjää ja muitakin kullankaivajia, vaikka vanhan sanonnan mukaan sulatettavaksi menevä kulta tuo leivän ja tällaiset koru- ja keräilyhiput voita ja leikkelettä leivän päälle. Löydöt osoittavat, että Lemmenjoella edelleenkin on konekaivulla mahdollisuus päästä hyviin tuloksiin. Valitettavasti pyrkimys saada kaivospiirien lakkauttamiselle lisää siirtymäaikaa näyttää olevan hyvin vaikeaa. Toivoa ei vielä ole menetetty ja LKL tekee sen, mitä tehtävissä on. Syksyn mittaan selviää, mikä on lopputulos. 

Onneksi Ivalojoen eteläpuolisilla alueilla, erityisesti uusilla Vuotson ympäristön alueilla on löytynyt uusia lupaavia alueita lapiokaivulle ja kevyemmän luokan konekaivullekin. Mutta se ei voi olla peruste jättää Lemmenjoen alueella kultaa maahan. Siellä kulta on niin syvällä, että lapiokaivaja eikä konelapio ei pääse niihin käsiksi. Lapin ekokullalla, huuhdontakullalla on yhä suurempi kysyntä Euroopassa. Mutta mistä kultaa riittävästi myyntiin?

TEKEVÄLLE SATTUU

Kesä on ollut poikkeuksellisen sateinen, jo toinen peräkkäinen. Konekaivumontuista joudutaan pumppaamaan vettä reuna-alueille maahan imeytettäväksi, kun saostusaltaat eivät enää vedä normaalikesän tapaan. Pumppauskapasiteettia on lisätty. Konekaivajilla on käytössä pumppukalustoa, joka syytää vettä jopa 5000 litraa minuutissa eli 30000 litraa tunnissa. Normaalitilanteessa se pitää tilanteen hallinnassa. Mutta entäpä, kun sattuu pumppurikko.

Elokuun puolivälissä tuli Lemmenjoen ammattikaivajalle pumppurikko poikkeuksellisen runsaiden sateiden aikana ja likaista vettä pääsi Lemmenjokeen. Ympäri vuorokauden käytössä oleva pumppukalusto on kovilla. LKL ja kaivaja pahoittelivat tilannetta. Pumppujen korjaamisella ja naapurin lisäpumpulla tilanne saatiin nopeasti hallintaan, mutta samentumaa ehti valua siinä määrin, että alemman Lemmenjoen järviosuuksissa sitä oli silmin nähtävissä. Kyseessä oli pinnalla kelluvaa väriainetta, joka siitepölyn tapaan näkyy pitkään. Pohjaan se ei painunut eikä haitannut kalastoa ja muuta pohjaelimistöä. Väriaine katosi parissa päivässä. Mutta kullankaivun vastustajat olivat hyeenana liikkeellä.

Useimmat tiedotusvälineet uutisoivat tilanteesta asiallisesti. Kuitenkin Saamen radio ryhtyi entiseen tapaansa syöttämään liioiteltua ja vääristeltyä tietoa tapahtuneesta. Tavallisesti hyvin asiallinen maakuntalehti Lapin Kansa  intoutui julkaisemaan Saamelaiskäräjien kullankaivun vastustamiseen keskittyneen varapuheenjohtajan perusteettomia ja täysin ylimitoitettuja väitteitä, kuten ”Lemmenjoki on kullankaivun takia jo pilalla”. Tällaiset puheet osoittavat, millä tasolla liikutaan. Väitehän on mieletön. Lemmenjoki on sen verran suuri joki, että sitä kullankaivajan tilapäiset loraukset pilaa. 

Lapin Kansa kyllä toi tasapuolisesti esille myös tilanteeseen paikan päällä tutustuneen Lapin ELY-keskuksen ympäristöinsinööri Tarmo Oikarisen näkemykset. Hänen mukaan ”Lemmenjoki ei ole pilalla kullankaivun aiheuttaman haitan vuoksi”, ”samentumisesta ei ole todettu koituvan välitöntä vaaraa ihmisten terveydelle tai välittömiä ja huomattavia haittavaikutuksia ympäristölle”, ”kaloille ei pitäisi koitua samentumasta merkittävää haittaa”, ”kaloja on havaittu myös sameissa vesissä eikä kalakuolemia alueella ole koskaan raportoitu”. Virkavastuullinen ympäristötarkastaja asetti naurettavat pilaamisväitteet oikeisiin mittasuhteisiin.

KOIRAT HAUKKUU MUTTA KARAVAANI KULKEE

Sateista huolimatta kullankaivu on vahvassa vedossa. Kullankaivajien rankka työ saa arvostusta. Ollaan luonnon armoilla. Ison kirjan vanhempaa osaan perehtyneet ovat todenneet, että kullankaivua on tänä kesänä kohdanneet kaikki egyptiläisten aikoinaan koskevat vitsaukset paitsi heinäsirkat. Eikä edes muitakaan itikoita ole ollut haitaksi asti. Media on ottanut ilolla vastaan suuret hiput ja niiden löytäjät. Räksytystä on tullut vain yhdeltä medialta ja perusteettomat väitteet vain yhdeltä henkilöltä.

VASTUULLISTA KULLANKAIVUA

Kullankaivajat pyrkivät tekemään parhaansa toimiakseen paitsi lakien ja lupien mukaisesti, myös muuten vastuullisesti. Lyhyen kaivukesän aikana on elantokin ansaittava.  Suuri osa maailman huuhdontakullasta tuotetaan epäinhimillisissä olosuhteissa erityisesti Afrikassa ja Etelä-Amerikassa. Elohopean ja syanidin käyttö on yleistä, mikä vaarantaa ihmisten ja luonnon terveyden. Puhutaan verikullasta.

Lapin huuhdontakulta on ekokultaa. Yhä enemmän myös kullan yksityiskäyttäjät haluavat, että kulta on tuotettu ekologisesti kestävällä tavalla. Ei haluta kihla-, vihki- ja muihin sormuksiin, ranne-, korva- tai kaulakoruihin verikultaa. On käynnistetty projekti, jolla luodaan Lapin huuhdontakullalle sertifiointijärjestelmä, jonka avulla kullan ostaja voi olla vakuuttunut, että kulta on Lapin ekologisesti tuotettua huuhdontakultaa. Sertifioinnin avulla voidaan osoittaa kullan alkuperä löytäjää ja puroa myöten. 

Sertifioinnin avulla Lapin huuhdontakullan arvostus nousee, mikä vaikuttaa myös koruhippujen ja sulatuskullan hintaa. Siitä hyötyy niin kullankaivaja kuin myös kultakorujen valmistaja ja myyjä. Myös matkailussa voidaan sitä hyödyntää. On harmilista, että nyt, kun huuhdontakullan arvostus ja kysyntä kasvaa, sen päätuottajien, Lemmenjoen konekaivajien työlle asetetaan esteitä. Vuosittaisesta huuhdontakullasta vähintään kaksi kolmasosaa tulee Lemmenjoen konekaivajilta.

Kullankaivaja Ami Telilä antoi 167 grammaisen hipun nimeksi ”Suomi 100 vuotta”. Se oli kunniakas teko maamme itsenäisyyden juhlavuoden kunnioittamiseksi. Alkuvuodesta Kultaseppien liitto luovutti Tasavallan presidentti-instituutiolle Lemmenjoen kullasta ja Luumäen beryllistä valmistetun kaulariipuksen. Nyt sitä käyttää Tasavallan presidentin puoliso, rouva Jenni Haukio. Lapin kullankaivajat ovat mukana isänmaamme juhlinnassa.

KULTAA JA KUNNIAA KULLANHUUHDONTAKILPAILUISSA

Tankavaaran SM-kisat vietiin menestyksekkäästi läpi. Kisat olivat pitkästä aikaa muodollisesti taas Lapin Kullankaivajain Liiton järjestämät. Tankavaaran Kultakylällä, Kultamuseolla ja talkoolaisilla oli korvaamattoman tärkeä rooli. Liiton kesätoiminnanjohtaja Hannu Rajalle ja liiton hallituksen jäsenelle ja päätuomari Esko Oravalle suuri kiitos.

MM-kisoissa suomalaiset osallistujat toivat taas kultaa, hopeaa, pronssia ja kunniaa. Menestys luo omalta osaltaan painetta Tankavaara MM-kisoille vuonna 2019. Kun kerran ollaan parhaita kilpailijoita, myös MM-kisojen järjestelyjen oltava parhaat. Näin tulemme tekemään. Valmistelut ovat olleet jo pitkään käynnissä.

LAPECO RAHASTAA KULLANKAIVAJIA HÄIKÄILEMÄTTÖMÄSTI

Lemmenjoelle ovat venekuljetukset viime viikonvaihteesta alkaen käynnistyneet, mutta tunturissa on vielä lunta ja monet kaivumontut lumen alla ja roudassa. Ahkerimmat kaivajat ovat jo menneet ylös valmistelutöihin ja yli kevään olleet käymässä kylillä huoltoreissulla. Eteläisemmillä alueilla sentään on päästy jo töihin.

Lapeco rahastaa häikäilemättömästi
 
Soitti vihainen muutaman kesäviikon lapiokaivaja. Oli saanut jätehuoltoyhtiö Lapecolta 65 euron aluekeräysmaksun ja 26 euron ekomaksun, yhteensä 91 euroa. Hän kantaa rinkassan huuhdonta-alueelleen  kaiken ruoan. Säilykepurkkejakin on mukana, mutta ei niitä ylettömästi viitsi kantaa. Niitten ostohinta jää paljon alle 91 euron.

Lapecon hinnoittelu on kohtuuton. Muutamaa vuosi sitten kullankaivaja teki hinnoittelusta valituksen hallinto-oikeuteen. Hän hävisi valituksen. Tapaus ei kuitenkaan ollut aivan tavanomainen tapaus, joten kannattaisi vielä yrittää valitustietä. Jätehuoltolaki, tuttavallisemmin paskalaki, sallii tällaisen. Mutta se ei velvoita tällaiseen hinnoitteluun. LKL on ollut jätehuoltoasioissa yhteydessä Lapecoon pyrkien järkiperäistämään hinnoittelua. Ilman tulosta. Rahankeruu on yhtiön tehtävä, inhimillisyydestä viis. Mielenkiintoista tietää, millainen tulospalkkiojärjestelmä yhtiössä on. Kaivajat maksavat osan.

On laskettu, että kullankaivajat maksavat vuosittain noin 20 000 euroa eko- ja jätemaksuja. Lemmenjoella on talvihuoltoa varten Äivihjärvellä kuormalavoja, joihin kelkkamiehet voivat tuoda palamattomat jätteensä. Mutta kaikki eivät kelkoilla liiku eivätkä voi niitäkään palveluja käyttää hyväksi.

Tämän vuodet maksut on maksettava, mutta katsotaan ensi vuotta ajatellen, mitä on tehtävissä. Maksujen suuruuden suhteen on mahdollisuus tehdä kohtuullistamispyyntö. Sen hyväksymiseen hyväksyjän työntekijän ei tarvitse tehdä nöyrtyvää täyskäännöstä, vaan luovaa hyväntahtoista harkintaa käyttäen todeta, että mikä ei ole kohtuus, ei voi olla oikeuskaan. Kohtuullistamispyyntöjä siis liikkeelle.

Kaivospiiriläiset roikkuvat edelleen löysässä hirressä

Edellisessä blogissani ja Prospäkkärissä kerroin kansaedustaja Mikko Kärnän lakialoitteesta kaivospiirien lakkauttamisen siirtymäajan pidentämisestä. Näytti jo, että hanke etenee ripeästi, kun oli jo talousvaliokunnassa ja eduskunnan täysistunnossa saanut myönteisen vastaanoton. Mutta edelleen on jumissa, ei kuitenkaan hylättynä. Vielä joudutaan odottelemaan aloitteen kohtaloa.

Viime viikolla näytti siltä, että Ruotsalainen kansanpuolue olisi nousemassa hallitukseen. Olin jo kirjoittamassa blogiini muistokirjoituksen aloitteelle. RKP on Vihreiden ohella olleet kullankaivun pahimpia vihollisia. Jos RKP olisi noussut hallitukseen, olisi aloitteen läpimeno varmuudella estynyt. Nykyisen hallituskokoonpanon jatkuminen antaa vielä toivoa.

Lapin huuhdontakullalle brändi ja sertifiointi

Lapin kultahipuilla on ainutlaatuisuutensa vuoksi korkea arvostus ja sen mukainen hinta. Se elää omaa elämäänsä. Mutta sulatettavaksi menevä hienokulta on jouduttu myymään maailmanmarkkinahinnalla ilman lapinlisää. Kävin Hampurissa kultasepänliikkeessä, jossa myytiin Elbe-joelta huuhdottua kultahiekkaa hintaan 215 euroa gramma. Isänmaalliset saksalaiset nuoriparit haluavat sormuksensa olevan saksalaista ekologista kultaa ja ovat valmiita maksamaan siitä. He eivät halua lapsityövoimalla epäinhimillisissä olosuhteissa elohopean avulla tuotettua afrikkalaista tai eteläamerikkalaista kultaa. Kaivoksillakaan ei ole hyvä maine. Lappi on monen saksalaisen ja muunkin keskieurooppalaisen suosikkimatkailualue. Lapin huuhdontakullalla eksoottisena on kysyntää.

Tankavaaran Kultakylän ympärillä toimiva Team Deadwood ry on organisoinut Sertifioitu Lapin Kulta -hankkeen. Se on yrityshanke, jonka tarkoitus on kerätä ympärilleen kullankaivuun liittyviä koru- ja matkailuyrityksiä sekä myös kullankaivuyrityksiä. Siis myös kultaa myyviä kullankaivajia. Lapin Kullankaivajain Liitto on hankkeessa mukana asiantuntijana. Tavoitteena on nostaa Lapin huuhdontakullan, myös hienokullan arvostusta ja sitä myöten myyntihintaa.

Tarvitaan kullan sertifiointijärjestelmä, jolla todistetaan kullan alkuperä jopa purotasolle asti. Sertifiointia on ollut aiemminkin, mutta satunnaisesti eikä sillä ole voitu luoda huuhdontakullalle kansainvälisesti tunnustettua brändiä. Kesän ja syksyn aikana hankkeestä informoidaan eri yhteyksissä. Lemmenjoella Pihlajamäellä järjestetään tiedotustilaisuus sunnuntaina 2.7. klo 12.

Jäsenkyselyn tulokset liiton nettisivuilla

Kyselyä esiteltiin laivaseminaarissa. Nyt aineisto löytyy myös liiton nettisivuilta. Vastauksia saatiin 877 kpl. Sinänsä kunnioitettava määrä, mutta netin kautta tapahtuva vastaaminen ei onnistu niiltä, jotka eivät nettiä käytä. Kuitenkin 4000 tuhannen kirjekuoren lähettäminen, vastausten koodaaminen käsiteltäviksi paperivastauksista olisi niin monen tuhannen euron ja kymmenien työtuntien kustannus, että sellaiseen ei ole liitolle taloudellisesti mahdollista. Tässä kyselystä muutama havainto. 

Voidaan katsoa, että vastaukset kuvastavat melko hyvin aktiivikaivajien mielipiteitä, kuitenkin niin, että liiton jäsenvaltausten käyttäjien osuus oli yliedustettuna. Peräti 45 % vastaajista ilmoitti syyksi liittyä liittoon mahdollisuuden kaivaa liiton jäsenvaltauksilla. Vastaajista 37 % kaivoi jäsenetuvaltauksilla. Vain 5 % ilmoitti kaivavansa tavoitteenaan hankkia ansiotuloja.

Jäsenkysely antoi siis tietoa siitä, miten harrastajakaivajat ja erityisesti jäsenvaltauskaivajat näkevät liiton toiminnan ja millaisia toivomuksia heillä on. Ne ovat tärkeitä tietoja liitolle. Pääosa ammattikaivajista ovat pitkäaikaisia jäseniä ja heidän tarpeensa on jo ennestään tiedossa. Heidän mielipiteensä kanavoituvat hyvin liiton tietoon muuta kautta.  Ne ovat erilaisia edunvalvontaan liittyviä asioita ja pysyvät liiton tehtävinä. Monet edunvalvonta-asiat kohdistuvat erityisesti ammattikaivajiin, mutta palvelevat kaikenlaisia kaivajia.

Kiitosta ja eväitä liitolle

Jäsenkysely osoitti vastaajien olevan varsin tyytyväisiä liiton toimintaan. Avoimissa vastauksissa tuli runsain mitoin lisäkiitoksia. Mutta tuli kyllä moitteitakin, mutta niistä pääosa kohdistui liittoon välillisesti. Moitittiin, että Tukesin lupakäsittelyä ei ole saatu nopeutettua eikä Saamelaiskäräjiä kuriin. Yritetty on, mutta ratkaisut ovat korkeammassa kädessä. Tuli hyvin paljon käytännön toimenpide-ehdotuksia, jotka on otettu huomioon ja jo ryhdytty toimenpiteisiin. Myös liiton tämän vuoden toimintasuunnitelmassa useita kyselyssä esille nostettuja asioita. Vaikka kiitokset liiton toiminnasta lämmittävät, mutta emme ylpisty. Otamme nöyryydellä vastaan edelleen mahdollisia moitteita ja uusia kehittämisehdotuksia. Kiitoksiakin saa esittää, jos siltä tuntuu. Ne kannustavat

Kenellä on mahdollisuus kullankaivuun tänä kesänä, ovat jo montuilla ja loput valmistautuvat vähintäänkin henkisesti. Itse olen kultamaiden reppuni esille kaivanut ja lähipäivinä lähden tunturiin. Olen odotellut, jotta ei tarvitsisi ottaa lumilapiota mukaan päästäkseni edes Lemmenjoen kämpälle. Näinhän ovat monet joutuneet tekemään. Montut taitavat olla vielä lumen peitossa. Tavataan kesän aikana erilaisissa yhteyksissä.