Hannu Viranto
Artikkeli on alunperin kuvineen ja karttoineen julkaistu Mineralia-lehdessä 1/2020.
Löytyy myös Kultahippu.fi-sivustolla
Kalifornian, Alaskan, Yukonin ja jopa Australian ja
Uuden-Seelanninkin kultaryntäykset 1800-luvulla ovat Suomessakin tunnettuja.
Varsinkin Pohjois-Amerikan kullankaivusta on tehty elokuvia, tv-sarjoja ja
suomenkin kielellä on saatavissa lukuisia teoksia. Vastaavan kaltaista
kullankaivajien elämän kuvausta ja kaivuhistoriaa ei löydy Venäjältä, vaikka siellä
oli vastaavanlaisia ja laajempiakin kultaryntäyksiä useilla alueilla ja kullan
tuotanto huomattavasti suurempi kuin lännen kentillä.
Ivalojoen 150 vuoden takaisen kullan löytymisen taustasta
tiedetään, että kun Kemijokisuusta oli 1836 löytynyt kullan merkit, kutsuttiin Pietarin
yliopistosta tohtori, myöhemmin mineralogian professori Ernst Hoffman kahden
Uralin kullankaivajan kanssa johtamaan tutkimustyötä. Hoffman oli ollut 1828-29
mukana tutkimassa Keski- ja Etelä-Uralin kulta-alueita ja myöhemmin myös Keski-Siperiassa.
Vuonna 1845 lähetettiin Suomen vuorihallituksen
vuorikonduktööri Henrik Holmberg sekä työläiset Johan Käkelä ja Carl Gardberg
vuoden kestävälle matkalle eteläiselle Uralille tutustumaan kullanhuuhdontaan.
Kun Kemijokisuulta ei löytynyt kannattavassa määrin kultaa, nämä Uralilta
palanneet miehet siirrettiin etsimään kultaa Kuusamosta. Mutta sieltäkään ei
löytynyt riittävässä määrin. Siperian oppi antoi myöhempien aikojen
kullankaivajille ilman Siperian kokemustakin tunnetun opetuksen, ettei Lapissa
ei kannata kaivaa kultaa muualta kuin, missä sitä on.
Tuntematon venäläinen kullankaivu – oliko peräti kultaryntäyksiäkin?
Tämäkään Lapin kullan etsimisen venäläinen tausta ei
välttämättä ole muitten kuin ahkerimpien historianharrastajien tuntemia. Yksittäisiä,
vain ohimennen mainittuja viittauksia Venäjän kullankaivuun löytyy 1800-luvun
suomalaisten tutkimusmatkailijoiden, kuten Kai Donner, M.A. Castren ja August
Ahlqvistin teoksista. Vasta vuosisadan lopun
ja 1900-luvun alun Amurin alueen kullankaivusta löytyy kuvauksia Toivo
Koiviston ja Fridiolf Laguksen kirjoissa.
Mutta kaiken kaikkiaan on Venäjän kullankaivu tuntematonta,
puhumattakaan ne valtavat mittasuhteet, jollaista kullankaivu siellä oli.
Venäjän kullankaivussa puhutaan sadoista tonneista, kun lännessä tuhansista
kiloista. Venäjällä sadoista tuhansista työntekijöistä ja lännessä tuhansista,
korkeintaan kymmenistä tuhansista kaivualuetta kohti. Venäjällä Kalifornian,
Yukonin tai muiden kokoisia kulta-alueita ja -ryntäyksiä oli kymmeniä.
Kun työmatkoillani liikuin eri puolilla Siperiaa ja
Kaukoitää, kullankaivajana tietysti kiinnosti saada tietoa alueitten
kullankaivusta. Syntyneiden henkilöyhteyksien kautta sainkin kirjahyllyyni
jonkin verran venäjän kielistä kirjallista materiaalia, mutta se oli lähes
ainoastaan kultageologista kirjallisuutta, mutta kullankaivun arkea ei niistä
juurikaan löydy. Kuitenkin kullankaivajan ankaraa työtä erämaissa
kunnioitettiin.
Oli mahdollisuus myös käydä muutamilla toiminnassa olleilla
tai hylätyillä ruoppausalueilla. Selvisi, että kun kulta oli Neuvostoliitossa
valtion kannalta ns. strateginen mineraali timantin ohella, ei kullankaivualueille
Neuvostoliiton jälkeenkään ”vanhasta muistista” päästetty ulkomaalaisia ilman
raskasta lupaprosessia eikä edes niistä olisi voinut edes kertoa. Muutaman harrastajaryhmänkin
kanssa joillekin Siperian alueille pääsimme. Yllättävän suuri vastustus tuli
Venäjän kullankaivajien liitolta, mistä olen henkilökohtaisten kokemusteni
perusteella kertonut toisessa artikkelissani.
Suomen kirjastojen finna.fi eikä antikvaarien antikvaari.fi -nettihakujärjestelmä
tuota tulosta haettaessa suomen tai englannin kielellä Venäjän kullankaivusta
kirjallisuutta. Ainoat tulokset ovat minun aiemmin kirjoittamani
blogikirjoitukset. Venäjänkielisillä nettisivuilla on jopa vähemmän kuin
englanninkielisillä. Facebookin kautta löytyy joitakin 2000-luvun kullankaivun
mediauutisia.
Onko ollut Venäjän geologisten aineistojen ja kokemusten
hyväksikäyttöä?
Pengoin myös Geologi-lehden ja muita geologisia
artikkeleita, joissa tarkasteltiin mm. Lapin kullan alkuperää. Niistä löytyi
kymmenittäin, jopa sadoittain lähdekirjallisuutta Yhdysvaltojen, Kanadan,
Australian, Uuden-Seelannin ja jopa Euroopan pienten irtokultaesiintymien tutkimuksiin.
Mutta vastaani ei tullut ensimmäistäkään Venäjän puolelta. Syy varmaankin ainakin
osittain on venäjän kielen taidon puute eikä julkaisuja juurikaan löydy
länsimaisilla kielillä.
Venäjän ja Neuvostoliitonkin geologinen tutkimus on
kuitenkin ollut avaruusteknologian ohella huippuluokkaa, joten varmaankin
vertailukelpoista aineistoa löytyisi. Kun Neuvostoliitto romahti, sen velat
Suomelle korvattiin suurelta osin Tieteellis-teknisen yhteistyökomission
puitteissa venäläisten asiantuntijoiden työpanoksella, mukana paljon myös geologista
yhteistyötä, mutta entä kullan osalta? Alan asiantuntijat tietävät paremman
vastauksen.
Venäjä on erittäin rikas mineraaleistaan yleensäkin ja myös
korukivistään. Timantteja louhitaan erityisesti Jakutiassa, mutta myös niinkin
lähellä kuin Arkangelin Lomonosovin kaivoksella. Sinne pääsimme
korukiviharrastajien kanssa käymään ennen kaivoksen avaamista. Kuolan
Hiipinä-tunturin alueen lukuisat korukivistä kertovat kirjat ja paikatkin ovat
monelle harrastajalle tuttuja.
Korukivi- ja kultahippumuseoita on eri puolilla Venäjää,
merkittävin Moskovan Kremlissä, jonne useat tässäkin artikkelissa mainitut
isommushiput ovat päätyneet. Eräs merkittävä koko Neuvostoliiton korukivistä
kertova kirja on 1985 julkaistu J.P. Samsonov, A.P. Turingue: Gems of the USSR.
Teksti on venäjänkielinen, mutta runsaassa kuvituksessa on myös
englanninkielinen teksti. Kirjaa näyttää olevan Suomen antikvaareissakin
myynnissä.
Innostuin siis penkomaan Venäjän kullankaivun
historiaa. Pala palalta eri lähteistä
löytyikin aineistoa. Olen koonnut usean artikkelin sarjan. Tämä artikkeli keskittyy
tsaarien ajan kullankaivuun ennen vallankumousvuotta 1917. Merkittävin perustietolähteenäni
on ollut venäläisen kultageologin Valeri Krupnikin artikkeli https://goldminershq.com/other/1russia.html
, joka on ollut hyvä yleiskuvaus, jonka pohjalta olen eri lähteistä hankkinut
täydentävää tietoa.
Myöhemmin on tulossa
useita muita artikkeleita Venäjän kullankaivusta. Niihin sisältyy lukuisia
yksityiskohtaisempia kuvauksia myös tsaari-Venäjän ajalta, mutta tullaan myös Neuvostoliiton
ja nyky-Venäjän kullankaivuun. Joiltakin osin kerrotaan aivan viimeaikaisista oikeustaisteluista
ja pyrkimyksistä sallia taas uudelleen yksityishenkilöiden kullankaivu.
Kullankaivaja – staratel - arvostettu ammatti
Staratel
tarkoittaa ”voimakkaasti ponnisteleva” (verbistä staratsa). Sen yhteydessä ei
käytetä eikä tarvitse käyttää kultaan – zolota - viittaavaa lisämäärettä eikä
kaivamiseen tai etsimiseen liittyvää, kuten muissa kielissä – (kullan)kaivaja,
gold(prospector), (guld)grävare, (Gold)gräber. Venäjän kielessä stratel kuvaa
sellaisenaan riittävästi kaiken. Staratel-sanasta ilmenee itsestään selvästi,
että kyse on juuri kullankaivajasta ja etsijästä. Se ei ole vain alan
ammattitermi tai slangia, vaan yleiskieltä. Myös Venäjän kullankaivajien liitto
”Sojuz staratelei rossii” käyttää kullankaivaja – staratel-nimitystä, vaikka
kyse on suurten kullanhuuhdontayhtiöiden liitosta.
Pääomasijoittaja
tai pääjohtaja haluaa olla kunnianarvoisa staratel, vaikka vaskooli ei henkilökohtaisesti
tosikäytössä olisi koskaan ollutkaan. Niissäkin piireissä arvostetaan nimeä.
Nykyisin jopa ahkerasta ja taitavasta ja päämäärätietoisesta yrittäjästä
saatetaan käyttää kunnianimeä staratel. Vastaavaa siis olisi, jos meillä
ahkeraa ja taitavaa yrittäjää kehuttaisiin kullankaivajaksi. Kullankaivaja-yrittäjiähän
meillä kyllä on. Venäjällä on myös Staratel-niminen hotelliketju.
Pietari Suuri pani alulle
Tsaari Pietari Suuri (hallitsijana 1682-1725) oli Euroopan
matkoillaan tutustunut mineralogiaan ja kaivostoimintaan. Hän kuuli
kullanhuuhdonnasta ja arveli, että kultaa löytyisi myös Siperian
mittaamattomista vesistöistä. Hän
kehottikin 1700-luvun alussa ”etsimään irtokultaa jokisoraikoista”. Hän palkkasi
eurooppalaisia asiantuntijoita avustamaan etsinnöissä. Vuonna 1719 hän antoi
ensimmäisen lain kaivosoikeuksista, jossa rohkaistiin myös yksityisiä henkilöitä
etsimään kultaa. Kultaa ryhdyttiin tuottamaan 1719 hopeakaivosten yhteydessä
Baikalin pohjoispuolisilla alueilla ja myöhemmin Altain alueella. Ensimmäinen
varsinainen kultakaivos perustettiin 1748 Uralin itäpuolelle.
Jokien sedimenteistä oli jo aiemminkin löydetty kultaa,
mutta sitä ei osattu laajamittaisemmin hyödyntää. Eikä myöskään haluttu hyödyntää,
kuten seuraavat tapaukset osoittavat. Vuonna 1813 nuori tyttö löysi
kultahippuja Neiva-joelta Keski-Uralilla. Hän vei hiput paikallisille
viranomaisille.
Sen sijaan, että hän olisi saanut kiitoksia, hän sai raippoja
ja hänen käskettiin pitää asia omana tietonaan. Samoihin aikoihin metsästäjä
löysi nykyisen Jekaterinburgin kaupungin tienoilla sijaitsevan Berezovskin
kylän läheltä joesta kultahippuja. Kun hän kertoi löydöstään, hänetkin
viranomaiset pieksivät pahanpäiväisesti. Viranomaiset pelkäsivät, että syntyy
kultaryntäys ja levottomuuksia. On huomattava, että lännen ja etelän kultaryntäykset
olivat vasta edessäpäin, joten niiden kokemukset eivät olleet vielä
käytettävissä.
Pelättiin, että maaorjia karkaisi työskentelemään
kullankaivussa. Kun kultaryntäykset sittemmin alkoivat, maaorjia tosiaan karkasi työmaille. Kun työvoimaa tarvittiin
runsaasti, syntyi myös keskustelua maaorjuuden lakkauttamisesta työvoiman
turvaamiseksi yhä laajenevaan kullankaivuun. Maaorjuus lakkautettiin Venäjällä
kuitenkin vasta 1861.
Uralilta ryntäykset alkoivat 1814
Kultalöydön tehnyt metsästäjä kuoli pian tämän jälkeen eikä
hän ehtinyt hyödyntää löytöään. Huhut
löydöistä kuitenkin levisivät. Paikallisen kaivoksen esimies Lev Brusnitsin
käynnisti tarkemmat tutkimukset. Löydettiin riittävän kultapitoisia maita. Vuonna
1823 oli Uralilla käynnissä jo noin 200 yksityisomisteista
kullanhuuhdontapaikkaa. Ne työllistivät peräti 11 500 työläistä, pääosin
karanneita maaorjia ja Siperiaan karkotettuja. Kaivu tuotti alkuvuosina
vuosittain 1 600 kg kultaa, kun samanaikaisesti Venäjän kovan kiven
kultakaivokset tuottivat 2 000 kg.
Lev Brusnitsin kehitti kullanhuuhdonnassa tarvittavaa
laitteistoa. Kerrotaan, että myös siperialainen puuvaskooli on hänen kehittämänsä.
Tosin kerrotaan, että vastaavanlainen oli ollut käytössä jo vuosisatoja
Koreassa ja Kiinassa. Mutta saattaa olla, että ”pyörä piti keksiä uudelleen”,
koska Venäjällä ei ollut aiemmin ainakaan laillista kullankaivua eikä ollut
kehitelty välineistöä perinteistä pesuvatia pitemmälle.
Siperilainen puuvaskooli on edelleenkin yleisesti käytössä työvaskoolina Venäjällä.
Uralilta löydettiin uusia kaivualueita. Kaivu oli kiivaimmillaan
1870-90 -luvuilla. Vuonna 1870 saatiin kultaa 8,2 tonnia, vuonna 1880 jo 9,8
tonnia ja huippuvuonna 1892 jopa 12,8 tonnia. Venäjän suurimman tunnetun
isommuksen löysi Nikofor Sjutkin vuonna 1842 Mias-joelta Uralilta. Se painoi 36,2
kg. Nimeksi sille annettiin muotonsa vuoksi ”Iso kolmio”.
"Iso kolmio on sijoitettu Kremlin museoiden "Aarrekammioon"
Vuonna 1825 annetun määräyksen mukaan suuret hiput piti erityisen
harvinaisina kohteina toimittaa Pietarin kaivosinstituutin museolle. Niistä arvokkaimmat
siirrettiin tsaarin Talvipalatsiin. Ensimmäisen maailmansodan syttyessä ne
siirrettiin turvaan Moskovan Kremliin. Pietarin kaivosyliopiston kaivosmuseossa
on edelleenkin nähtävissä isojen hippujen kokoelma. Museossa on myös vaihtuvia
näyttelyitä. Muutama vuosi sitten siellä oli Jakutian (Sahan tasavallan) hippukokoelman
näyttely.
Kultakuume laajenee itään
Uralin menestyksekkään kullankaivun innoittamana etsintää
laajennettiin kautta laajan Siperian ja Kaukoidän. Asialla olivat niin geologit
kuin myös tavalliset etsijät ilman geologista koulutusta. Pian Krasnojarskin,
Tomskin, Transbaikalin, Altain jne. alueilta löytyikin satoja kannattavia huuhdontakulta-alueita. Jeniseillä aloitettiin
huuhdonta 1839. Ivalojoen kultaryntäyksen alkamisvuonna 1869 oli pelkästään Keski-Siperiassa
yksityisiä kullankaivuporukoita 529, jotka saivat keskimäärin 50 kiloa huuhdontakultaa.
Altain alueella kerrotaan työskennelleen satoja tuhansia
työläisiä. Kullankaivun työläisten lukumäärä tuntuu suurelta. Jokseenkin
luotettavalta voitaneen pitää suomalaisen tutkimusmatkailija Kai Donnerin
kirjassaan ”Siperian samojedien keskuudessa” (Otava 1915) kertomaa matkaltaan.
Hänen mukaansa 1800-luvun alkupuoliskolla Jenisei-joen varrella sijaitsevan
Jeniseiskin kaupungin kautta kulki vuosittain 100 000 kullankaivajaa.
Ennen kuin koneet tulivat apuun vasta 1800-luvun lopulla, työ oli hyvin
käsityövaltaista. Alueet olivat lähes asumattomia, ei ollut teitä eikä
kauppoja, joten myös kuljetuksiin ja erilaisiin huoltotöihin tarvittiin
runsaasti työväkeä.
Työvoimaa oli käytettävissä
Eräs kuvaus kullankaivajista oli, että he olivat
”pakkotyövankeja, karkotettuja, karanneita ja kulkureita”. Vuonna 1825
Venäjällä tuli voimaan laki, jonka mukaan kuolemanrangaistus ja elinkautinen
voitiin muuttaa karkotukseksi pakkotyöhön Siperiaan. Näin tapahtui mm. Härmän
häjyjen Matti Haapojan osalta. Pienemmistä rikoksista tuomitut saivat vaihtaa
vankeusrangaistuksensa karkotukseksi Siperiaan, jolloin sallittiin ottaa perhe mukaan
eikä karkotukseen lainkaan sisältynyt pakkotyövuosia. Lisäksi oli poliittisista
syistä karkotettuja, kuten tuleva presidentti Per
Historiatietojen mukaan ajanjaksolla 1823-1900 Siperiaan
karkotettuja oli yhteensä noin 900 000. Vuosisadan vaihteessa heitä oli
500 000, joten työvoimaa oli käytettävissä. Lisäksi vuoden 1861 maaorjuuden
lakkauttamise yhteydessä yli 23 miljoonaa ihmistä sai vapautensa. Karkotukset ja osin
maaorjuuden lakkautuskin olivat osa Siperian asutuspolitiikkaa ja työvoiman
rekrytointia.
Suomesta lähti tai lähetettiin Siperiaan autonomian aikana vuoteen 1888 mennessä 3321 henkilöä, joista naisia oli 462.3400-4000
henkeä. Heistäosa oli rikoksista tuomittuja ja osa lähti vapaaehtoisesti.
Monella oli jokin henkilökohtainen syy paeta kotiseudultaan, riidat ja rikokset. Osa lähti
seikkailunhalusta ja kullankaivulla rikastumaan.
Kullankaivu mullisti
Siperian elämän
Venäläinen Leonid
Šinkarjov kirjoittaa lähes runollisesti laajassa kirjassaan ”Siperia –
historian hämärästä tulevaisuuden haasteisiin” (Yhteistyö 1980): ”Siperialaisten
syrjäseutujen rauhallinen ja tasatahtinen elämä rikkoontui äkillisesti
1830-luvulla. Kultakuume huojutti seudun kaupallis-teollisen elimistön
rakennetta kuin maanjäristys ikään. Valtavat pääomat, ihmismassat, työporukat
ja kulkurit nousivat kuin tulva-aalto yli vuorien ja metsien kohti
korpiseutujen pikkupuroja huuhtomaan puisissa kouruissa hiekkaa, kääntämään
rantakiviä, hakkaamaan hakuilla ja lapioilla Pohjolan maaperää. Nämä ihmiset
kulkivat taigan ristiin ja rastiin koettaen vallata ”omaa” paikkaansa. Ja
monesti he tarttuivat raivostuneina toinen toistaan kurkusta ja ampuivat
pyssyillä toisiaan”.
Šinkarjov jatkaa:
”Kultainen” aika jätti Siperian historiaan surullisia sivuja, jotka kertovat
mitä häikäilemättömimmästä luonnonrikkauksien tuhlauksesta. Suurkapitalistit,
tsaarin uskotut, paikalliset yksityisyrittäjät ja ulkomaalaiset onnenonkijat kaikki kaivoivat
Siperian kultaa, mutta vain siellä, missä metallipitoisuus oli korkea. Pakkotyövankien
työtä käytettiin laajasti ja raakalaismaisesti hyväksi.
Kartasta löytyvät rtikkelissa mainitut keskeisimmät kulta-alueet. Uralin kullankivu alkoi Sverdlovskin alueelta. Bodaibo sijaitsee Lena-joell Baikal-järven pohjoispuolella.
Amurinmaa vieläkin
tuottoisampi
Kullan etsintä ulottui yhä idemmäksi. Amurinmaalta, niin
kuin aluetta silloin kutsuttiin, löytyi todella rikkaat kultamaat. Ensimmäiset
hiput oli löydetty jo 1850-51, jolloin se oli vielä Kiinan aluetta. Alueen läpi
virtasi yli 2800 pitkä Amur-joki, joka saa alkunsa Mantšuriasta, nykyisestä Kiinan
Heilongjiangin maakunnasta ja laskee nykyisen Habarovskin kaupungin kohdalla
Tyyneen valtamereen.
Amur-joen vesistö sijaitsee Venäjän, Mongolian ja Kiinan rajamailla
Seuraavina parina vuosikymmeninä löydettiin Amurilta
runsaasti hyödyntämiskelpoisia alueita. Vuosisadan kolmena viimeisenä
vuosikymmenenä Venäjän hallitus rekisteröi Amurinmaalla 2955 kultavaltausta.
Niistä tiettävästi ainakin 790 johti aktiiviseen huuhdontakaivuun. Vuoteen 1917
mennessä tuotettiin Amurilla valtiontilastojen mukaan 260-280 tonnia. On kuitenkin
arvioitu, että koko Kauko-idän kullasta kolmasosa salakuljetettiin Kiinaan.
Mitä lähempänä Kiinaa kulta-alue oli, sitä helpompaa se oli. Amurinmaa oli
Kiinan rajalla, joten siellä salakuljetuksen osuus oli vielä huomattavasti
suurempi. Näin ollen on arvioitu, että
kokonaismäärä oli todellisuudessa vähintään 400 tonnia. Kulta olisi pitänyt
myydä valtiolle ja maksaa siitä vero. Näinhän oli autonomian aikaan myös Ivalojoella,
josta salakuljetettiin Norjaan.
1800-luvulla Amurinmaalla tarkoitettiin aluetta, joka
ulottui Baikalilta Tyynelle valtamerelle saakka ja siihen kuului myös
Habarovskin, Nahodkan ja Vladivostokin kaupungit, jotka nykyisin kuuluvat Primorjen
aluepiiriin (lääniin).
Vuonna 1858 Amur-joen pohjoispuolinen alue siirtyi Kiinalta
Venäjälle. Amur-joen eteläpuoli jäi pääosin Kiinalle. Venäläiselle alueelle
tarvittiin kullankaivuun ja muihin tehtäviin venäläistä asutusta. Ennestään
siellä oli vain pääasiassa kiinalaisia ja korealaisia. Järjestystehtäviin
siirrettiin 16 000 kasakkaa, mutta tarvittiin lisää väkeä varsinaiseen
tuotannolliseen toimintaan. Amurille siirrettiin pakkotyövankeja. Vankiloista
vapautettiin ja siirrettiin rikollisia kullankaivuun. Heikosti palkatusta ankarasta
pakkotyöstä paettiin.
Työvoiman puutteessa värvättiin ja osin pakkosiirrettiin Amurin
kaivoksille myös Kiinan puoleisesta Mantšuriasta kerjäläisiä, kulkureita ja pakkosiirrettyjä.
Mantšuria oli Kiinalle samankaltainen rikollisten karkotusalue kuin Siperia Venäjällä.
Kurinalainen elämäntapa ja raskas
kullankaivu ei heitä miellyttänyt. Tämä kiinalaisväki pakeni erämaahan
rosvojoukoiksi. Heitä kutsuttiin hunghuuseiksi, punaparroiksi. Miksi juuri
punaparroiksi, siihen ei löydy selitystä. Heistä saamme lukea mm. Vladimir
Arsenjevin Dersu Uzala -kirjasta (Tammi 1946, alkuperäisteos 1923) ja Karl
Gustav Mannerheimin Kiinan matkan kuvauksista.
Hunghuuseja tuotiin myös Helsinkiin 1916
merilinnoitustöihin. Ruotsalainen lehtimies Harald Hallén kirjoitti: ”He olivat
raakaa ja villiä kansaa, söivät matoja, rottia sekä varastivat koiria ja
kissoja samaan tarkoitukseen muodostuen kauhuksi ja vaivaksi suomalaisille.
Lopulta heidät lähetettiin tiehensä.”
Suomalaisia joukolla Amurinmaalle
Amurille haluttiin luotettavampia työntekijöitä. Alueella
toimi jo ennestään hämmästyttävän paljon keskeisissä tehtävissä suomalaisia.
Helsingistä kotoisin ollut amiraali Johan Hampus Furuhjelm oli ollut ensin
silloin Venäjään kuuluneen Alaskan kuvernööri ja toimi sen jälkeen 1865-70 Venäjän
Kaukoidän kuvernöörinä, jonka alueeseen kuului myös Amurinmaa. Venäjän Alaskan
edellinen kuvernööri oli ollut suomalainen Arvid Adolf Etholén. Furuhjelmin veli Karl Johan Harald oli merkittävissä
asemissa keisarin omaisuuden valvojana Amurinmaalla. Vladivostokin kaupungin
perustaja oli suomalainen luutnantti Leonard Jägerskiöld. Suomalainen insinööri
ja hallintomies Björn Aminoff suunnitteli ja johti alueen jokilaivaliikennettä.
Amurin laivastossa oli lukuisia suomalaisia laivojen päällikköinä ja
konemestareina. Alueella jo toimineet suomalaiset olivat tietysti hyviä
yhteyshenkilöitä siirtolaisuudelle.
Suomalaisten toimeliaisuuden ja luotettavuuden vuoksi
Amurinmaalle yleensäkin ja myös kullankaivuun haluttiin suomalaisia. Niinpä
Suomen kirkoissakin kuulutettiin, että siirtolainen saa Amurinmaalta 54
hehtaaria ilmaista perintökelpoista maata maanviljelykseen, muuttajien
matkakustannuksiin saa edullisia lainoja, sotapalveluksesta vapautetaan
lähtevät miehet ja heidän poikansa, annetaan 24-40 vuoden verovapaus ja muita
etuja. Suomesta lähdettiinkin suurin joukoin monin motiivein. Oli
seikkailijoita, kullankaivussa äkkirikastumisesta haaveilevia, joku pakeni
menneisyyttään. Metsästys- ja kalastusmahdollisuudet houkuttelivat.
Lähtijäjoukon kirjo oli laaja.
Elettiin nälkävuosia. Tunnetuin retkikunta oli vuonna 1868 Helsingistä
lähtenyt 49 siirtolaisen joukko merikapteeni Fridolf Höökin johdolla. Tuolloin
ei ollut olemassa Suezin kanavaa, joten Afrikka piti kiertää Hyväntoivonniemen
kautta. Matka kesti 11 kuukautta. Siperian rata Vladivostokiin valmistui vasta
1916. He perustivat Nahodkan sataman läheisyyteen Strelokin yhteistalouteen
perustuvan utopiayhteisön. Sen menestyi vain yhden vuoden ja hajosi.
Toinen suuri ryhmä lähti Turusta koostuen pääasiassa seudun
talonpojista. He perustivat Vladivostokin läheisyyteen Abo-nimisen kylän.
Venäjän kielestä ei löytynyt vastinetta ruotsin Å-kirjaimelle, joten Turku jäi
Aboksi. Myös muita ryhmiä lähti Suomesta Amurinmaalle.
Muuttoliike oli niin mittava, eksoottinen ja tunnettu, että
Tampereelle perustettiin 1860-luvulla Amuri-niminen työläiskaupunginosa. Paitsi
ajankohtaisen muuttoliikkeen vuoksi, nimellä haluttiin kuvata myös
kaupunginosan silloista kaukaista sijaintia keskustasta ja tehtaista. Se oli
kaukana niin kuin Venäjän Amuri. 1950-luvulla Finlayson rakennutti työläisilleen
Amurinlinna-nimisen asuntokorttelin, joten Amuria haluttiin kunnioittaa
myöhemminkin. Kuriositeettina todettakoon, että Väinö Linna kirjoitti
Tuntemattoman sotilaan Amurinlinnassa.
Suomalaisia kullankaivuun
Kun Höökin johtama Strelokin yhteisö hajosi, osa ryhtyi
kullankaivajaksi, ainakin majuri Artur Granfelt, farmaseutti C. J. Schoultz ja insinööri
K.F. Nilsson. Alueelle muuttaneiden muiden suomalaisryhmien osallistumisesta
kullankaivuun on vähemmän tietoa. Mutta ainakin myös suomalaiset Axel Walldén, kapteeni,
myöhemmin kauppaneuvos Otto Lindholm ja edellä mainittu insinööri Björn Aminoff
mainitaan kullankaivajina tai kullankaivuun pääomia sijoittaneina. Amurinmaalle
muuttaneiden suomalaisten kokonaismäärää eikä myöskään kullankaivajien määrä
ole tiedossa. Merkille pantavaa on, että heitä kerrotaan palkatun
etsintäretkikuntien ja kaivualueiden johtajiksi sekä muihin vaativiin tehtäviin.
Toivo Koivisto kirjoitti kaksi kirjaa. Toisessa (Suomalaista
sisua villissä idässä, Gummerus 1947) hän kertoo ilmeisen mielikuvitusrikkaasti
kapteeni Höökin tarinan ja toisessa (Seikkailuja villissä idässä, Gummerus 1929)
hän kertoo enimmäkseen omista kokemuksistaan, myös osallistumisestaan
kullankaivuun. Myös F.H.B Lagus hieman kertoo kullankaivajista (Amurinmaan
retki, WSOY 1925).
Koivistolla oli useita omia kaivualueita. Hän toimi myös
muitten kultayhtiöitten ja kullan etsintäretkikuntien palveluksessa ja myös
”dragöörinä” eli ruoppaajan ohjaajana. Venäjäksi ruoppaaja on ”draga”.
Koivisto ja Lagus kertovat värikkäästi kullankaivajien
elämää alueen villipetojen uhkaamina. Kullankaivajien elämä leiriensä ympäristössä
oli vaarallista. Vielä silloin Amurin tiikeri oli yleinen ja aggressiivinen.
Varomattomat kulkijat ja uhkarohkeat metsästäjät joutuivat tiikerin saaliiksi.
Tarvittiin Dersu Uzalan kaltaisia taitajia.
Amurin kullankaivumenetelmiä
Kaivu ruoppaajaa lukuun ottamatta olivat samantapaista kuin
Lapissakin. Koivisto kertoo kahdesta paikallisesta tavasta. Butarat-menetelmää
hän kuvaa ”butarat ovat näöltään korkeita kaappeja, joiden päälle sijoitettujen
suppiloiden pohjan muodostavat pienireikäiset teräslevyt. Niiden sisässä kulkee
ristiin rastiin laatikon muotoisia huuhdontarännejä, joiden matoille ja
rihveleihin kulta veden virratessa kerääntyy. Huuhdontavesi johdetaan suppiloihin,
joihin kaadettu maa lapioilla ja haravilla sekoitetaan aivan kuin
rännitettäessäkin. Butarain käytön etuna on niiden nopea puhdistus ja se, ettei
niistä voi varastaa yhtä helposti kuin avonaisista ränneistä, sillä ne voidaan
lukita kaapin tavoin”. Varastaminen olikin yleistä. Hipuilla oli taipumus joutua
palkkatyöläisten housun taskuihin.
Toista tyypillistä menetelmää hän nimittää korealaiseksi
menetelmäksi. Siinä syövytetään pintamaita patoihin kerätyllä ja sitten
virtaamaan vapautetulla vedellä, jolloin pohjaan painunut maa-aines lopuksi vaskattiin
tai rännitettiin voimakkaan virran ensin työnnettyä kevyemmän maan alas
laaksoon. Tällaisen työtavan käyttäminen soveltui paksuissa pintamaa
kerroksissa ja kaltevuus ja vesimäärä on tarpeeksi suuri. Menetelmää on käytetty
muuallakin. Amerikan kultakentillä siitä käytettiin nimitystä ”ground
sluicing”.
Koivisto kertoo työskennelleensä 1909 Heikki Kivekkään rakennuttamilla
ränneillä. Suomalainen kultahistoria kertoo, että Kivekäs olisi työskennellyt 1885-88
Alaskan kultakentillä ja Venäjän vallankumouksen alla myös Siperiassa. Viimeksi
mainittu saattaa tarkoittaa myös Amuria. Toisaalta Kaleva-lehden silloinen dokumentti
kertoo, että hän lähti kullankaivuun Ivalojoelle jo 1901, joten on epäselvää Koiviston
maininta Kivekkään ränneistä Amurilla vuonna 1909. On toki mahdollista,
että Kivekäs oli ne aikaisemmin rakentanut ja olivat edelleen käyttökelpoisia.
Koivisto ja Kivekäs siirtyvät Lapin kullankaivuun
Koivisto palasi Venäjän vallankumouksen jälkeen 1923 Suomeen
ja Inariin kullankaivuun. 1924 perustettiin Oy Lapin Kulta, jossa Heikki
Kivekäs ja Toivo Koivisto olivat mukana. Viimeistään tässä vaiheessa Koiviston
ja Kivekkään tiet yhtyivät, mutta myöhemmin he täydellisesti riitautuivat. Koivisto oli yhtiön enemmistöosakas ja toimi huuhdontatöiden
johtajana ja Kivekkään esimiehenä. Oy Lapin Kulta meni konkurssiin. Toivo
Koiviston myöhemmistä vaiheista ei ole julkisuudessa tietoa. Heikki Kivekkäästä
tiedämme, että hänet vangittiin 1927 ja tuomittiin spriireseptin
väärentämisestä 15 kuukauden linnatuomioon. Kivekäs kuoli vankilassa samana
vuonna. Hän pääsi tai joutui Seppo J. Partasen ”sankareita, veijareita ja huijareita”
-sarjaan.
Amurinmaan tunnetuimman retkikunnan johtaja Fridolf Höök teki
itsemurhan, kun kiinalaiset hunghuusit olivat surmanneet hänen perheensä. Hänet
haudattiin Vladivostokin hautausmaalla. Haudalle pystytettiin 1990 muistopatsas
Höökin omaisten ja paikallisen Arsenjevin museon toimesta. Museossa on laaja
Höökin keräämien esineiden kokoelma. Höökin lisäksi Vladivostokin hautausmaalle
on haudattu lukuisia suomalaisia, myös kullankaivajia.
Vieraillessani Vladivostokissa paikalliset ystävät halusivat
viedä minut hautausmaalle näyttämään suomalaisten hautapaikkoja. Sieltä
löytyikin hautakivissä ja -rautaristeissä lukuisa määrä suomen- ja
ruotsinkielisiä nimiä. Etsiskelyistämme huolimatta emme valitettavasti
löytäneet kapteeni Höökin hautapaikkaa ja muistomerkkiä. Jäi valokuvaamatta. Paikallisille
suomalaisasutus, suomalaiset johtohenkilöt ja osallistuminen alueen
kehittämiseen ja kullankaivuun olivat hyvin tiedossa, vaikka siitä olikin
kulunut jo monen sukupolven aika. Suomalaiset olivat kunniassa.
Kiinalais-venäläistä kanssakäymistä
Kiinan rajan läheisyyttä ja kiinalaisten tärkeää merkitystä
kuvaa Koiviston kertoma, että hänen Askoldin kaivoksella työskenteli noin 300
kiinalaista ja viisi ”valkoihoista”. Epäselvää ei liene, että jälkimmäiset
olivat johtoporukkaa.
Laillisen, tsaarivallan tiukasti valvoman kullankaivun
lisäksi suurissa erämaissa oli myös ilman lupaa toimivia kullankaivajia. Heidän
nimityksensä oli venäjän kielellä ”zolota-hištšnik” eli kultapeto. Peto viittaa
siihen, että he joutuivat liikkumaan salaa ja ihmisiä vältellen niin kuin
metsän pedot, koska laittomasta kullankaivusta rangaistiin ankarasti, jopa
kuolemantuomiolla. Toisaalta viitattiin siihen, että salakullankaivuun
osallistuivat usein edellä mainitut hunghuusit eli kiinalaiset rosvojoukot,
joiden väkivaltaista toimintatapaa pidettiin petomaisena.
Myös Amurin Kiinan-puoleiselta alueelta eli Mantšuriasta,
Argun-joelta löytyi kultaa 1883. Hyödyntäminen tapahtui venäläis-kiinalaisena
yhteistyönä. Yli 6000 venäläistä ja kiinalaista kullankaivajaa perustivat
yhteisen Zheltugan kullankaivuyhteisön Kiinan nykyisen Heilongjiangin
provinssin pohjoisosaan, lähelle nykyistä Harbinin kaupunkia. Amurin rajajoki
enemmän yhdisti kuin erotti. Niinhän kävi myös, kun Tornionjoki tuli Venäjän ja
Ruotsin rajajoeksi 1809. Salakuljetus rehotti. Amur-joen yli Venäjältä
salakuljetettiin kultaa. Venäläisillä, heidän mukanaan myös suomalaisilla, oli
kiinteä yhteys myös Kiinan puolelle.
Yhteys Amurinmaahan jatkuu
Suomalaisten, ainakin lappilaisten yhteys on saanut jatkumoa
Kiinan Amurinmaalle. Amur-joen alkulähteiden Heilongjiangin provinssi ja Lapin
lääninhallitus solmivat 2008 yhteistyösopimuksen. Heilongjiang tarkoittaa
Amur-jokea. Myöhemmin Rovaniemi kaupunki solmi ystävyyskaupunkisuhteen alueen
pääkaupungin Harbinin kanssa. Harbinissa on hyvin paljon venäläistyyppisiä
rakennuksia, mikä osoittaa Venäjän vahvaa läsnäoloa siellä historian eri
vaiheissa.
Kun yhteistyön merkeissä kävin useamman kerran Heilongjiangissa,
olin utelias kyselemään Amurin Kiinan-puoleisesta kullankaivusta ja
Mantšuriasta, mutta vastaus oli kummankin osalta pään puistaminen. Aiheet
olivat myös Kiinassa kiellettyjä niin kuin Venäjälläkin julkisesti puhua
ulkomaalaisten kanssa. Mantšuria-nimitys liittyy kiusalliseen Japanin
miehitykseen. Kulta Kiinassakin strategisena mineraalina oli salaisuus. Kun
siirryttiin vapaamuotoisempiin illanistujaisiin, kerrottiin kyllä Amurin alueen
kullankaivusta. Minulla oli tietysti haave myös päästä paikallisille
kultamaille, mutta ei kuitenkaan onnistunut. Kiina on maailman suurin
kullantuottaja.
Lapiosta ruoppaajiin
Kullankaivu oli Venäjällä pitkään perinteistä lapiokaivua.
Hevos- ja härkävoimaa kyllä käytettiin hyvin monella tavoin. Kullan
seulontarummut otettiin käyttöön 1860-luvulla. Vasta vuonna 1894 saatiin
ensimmäinen ruoppaaja. Se tapahtui Amurin alueella. Ruoppaaja rakennettiin
Hollannissa ja koottiin paikan päällä. Koonti kesti vuoden. Ruoppaajan käyttöä
ohjasivat hollantilaiset insinöörit, jotka olivat saaneet oppinsa Australian ja
Uuden-Seelannin kultakentillä. Ruoppaus osoittautui toimivaksi ja Hollannista
tilattiin ainakin yksi lisää. Vuonna 1902 ryhdyttiin Krasnojarskin alueella
rakentamaan omia ruoppaajia. Ruoppaajien käyttö onkin ollut vallitsevaa
Venäjällä ja Neuvostoliitossa aina näihin vuosiin saakka. Venäläistyyppinen
tehoruoppaus oli tehokas leveillä ja syvillä jokiosuuksilla. Vasta vuonna 1908
otettiin käyttöön ensimmäinen kaivinkone
Amurilta sisämaan
ikiroutaan
Kultaa kaivettiin myös Tyynen valtamereen ja Ohotan mereen
rajoittuvilla Primorskin ja Ohotan alueilla. Jo 1856 olivat pienet venäläiset ja
kiinalaiset porukat olivat pienimuotoisesti kaivaneet, mutta vasta 1871 alkoi
suurimittaisempi kaivu. Sieltäkin saatiin kymmeniä tonneja kultaa. Uutena
piirteenä oli, että sinne tuli merkittävissä määrin amerikkalaisia,
brittiläisiä ja ranskalaisia sijoittajia. Alue oli Tyynen valtameren
kansainvälisten kauppasatamien läheisyydessä. Läheinen Alaska oli Venäjän
aluetta 1867 saakka, joten siitä ja Venäjän Kaukoidästä muodostui yhtenäinen venäläinen
talousalue.
Uusia entistäkin rikkaampia alueita löydettiin sisämaasta ja
hieman pohjoisempaa Baikalin pohjoispuolelta Lena-joen vesistöstä sekä 1900-luvulla
myös Kolyma-joen vesistöstä Jakutian ja Magadanin alueilla. Tämä merkitsi
siirtymistä ikiroudan alueelle.
Lena-joen kaivu
Lena-joki on 4300 kilometriä pitkä. Se alkaa Baikal-järven
länsipuolelta ja kuljettuaan läpi Jakutian laskee Pohjoiseen jäämereen nykyisen
Tiksin kaupungin kohdalla. Kullankaivu alkoi latvavesiltä Bodaibo- ja Vitim
-sivujokien alueella. Ikirouta alkoi
heti maan pinnasta ja ulottui satojen metrien syvyyteen, jopa kilometriin.
Kesällä routa suli vain 50-100 cm syvyydelle. Jokikulta oli jopa 60 metrin
syvyydessä, joten sitä kaivettiin myös kaivoksenomaisesti tunneleissä
maanalaisissa sorakerrostumissa. Ikiroudan olosuhteissa tarvittiin tehokkaita
louhintavälineitä. Ikiroutahan on teräksen kovaa eikä hajoa tavanomaisin
välinein. 1860-luvulla saatiinkin käyttöön ruuti ja 1885 alkaen myös
dynamiitti. Ensimmäinen höyrykäyttöinen vesipumppu tuli käyttöön 1876 ja hydraulinen
painepesuri 1889. Ikiroutamaata myös sulatettiin kuuman vesihöyryn ja tulen
avulla.
Vuonna 1914 oli Lena-joen latvoilla 140 huuhdonta-aluetta ja
niiden vuosituotanto 14,5 tonnia. Toiminta oli hyvin monopolisoitunut. Ulkomaalaisten
sijoittajien, tsaari-perheen ja poliitikkojen omistama Lena Goldfields -yhtiö
tuotti 94 % kullasta. Monopolilla oli monopolin otteet. Yhtiön kulta-alueella Bodaibossa tapahtui 1912
ns. Lenskin massamurha, jossa valtion sotilaat surmasivat 250 aseetonta
mielenosoittajaa. Tapahtumaa olen kuvannut kirjoitussarjan erillisessä
artikkelissa.
Lena-joen alueella tuotettiin 1864-1926 valtiolle toimitettua
kultaa 660 tonnia, mikäli oli 23 % Venäjän koko kullantuotannosta. Kun ottaa
huomioon salakuljetuksen Kiinaan, on arvioitu, että kokonaistuotanto oli sielläkin
lähemmäs 1000 tonnia. Lena-jokea onkin kutsuttu Venäjän kullantuotannon kruununjalokiveksi.
Esimerkiksi vuonna 1908 oli Lena-joen kulta-alueilla 30 000 työläistä
Huuhdontakultaa yli tuhat tonnia
Yhteenlaskettua määrää tsaarin-ajan
eli 1917 saakka kullantuotannosta ei ole täsmällistä tietoa, mutta edellä
todetuista erillisistä tuotantoluvuista voi laskea, että tonneja olisi ollut vähintään
2000. Edellä on pyritty kuvaamaan nimenomaan huuhdontakullan määrää, mutta jonkin
alueen osalta saattaa mukana olla myös kaivoskultaa. Tämänkin huomioon ottaen huuhdontakullan
määrä on reippaasti yli 1000 tonnia, todennäköisesti lähemmäs 2000 tonnia.
-------------
HENKILÖKUVA
SIPERIA OPETTI KUINKA VÄHÄN TIEDÄMME VENÄJÄSTÄ
Rovaniemeläisen Hannu Virannon päätymisen ja pääsemisen
Neuvostoliiton / Venäjän kullankaivun ja korukivien pariin voi selittää
historialliseksi muodostuneella käännekohdalla. Kun pääsihteeri Mihail
Gorbatšov piti Murmanskissa syyskuussa 1987 kuuluisan puheensa, hän avasi oven
yhteistyölle Naton ja Varsovan liiton aiemmin sulkeneella Barentsin alueella.
Puhe mahdollisti laajamittaisen yhteistyön Lapin ja Murmanskin alueen välillä.
Lapin kesäyliopisto patisti toiminnanjohtajaansa Hannu
Virantoa käynnistämään yhteistyön Murmanskin alueen kanssa. Tiedossa oli hänen jo aiempi työkokemus Leningradin
valtionyliopiston kanssa. Jo seuraavana vuonna alkoivatkin Murmanskissa venäjän
kielen kurssit ja myöhemmin seminaarien, yrityskontaktimatkojen ja eri
intressiryhmien välisen yhteistyön järjestäminen. Hannu Virannon luotsaamille kesäyliopiston
matkoille osallistui useita satoja suomalaisia, lisäksi myös ruotsalaisia ja
norjalaisia.
Keskeiseksi yhteistyökumppaniksi muodostui Venäjän
tiedeakatemian Kuolan tiedekeskus ja sen Geologinen instituutti ja geologit. Vuonna
1972 Lemmenjoella kullankaivajana aloittanutta toiminnanjohtajaa kiinnosti
luonnollisesti geologia ja korukivetkin. Geologien kanssa syntyi ajatus
järjestää Suomesta kiviharrastajille matkoja Hiipinä-tunturien astrofylliitti-,
saamelaisten verikivi eli eudialiitti-, ramsayiitti- ja muille
mielenkiintoisille kivikohteille. Niihin pääsy varsinkin ulkomaalaisille oli
ollut kiellettyä, koska sijaitsivat alueella, jossa oli kokeiltu ydinräjähteitä
kaivostoiminnassa. Siksi ne olivat vielä säilyneet lähes koskemattomina.
Gorbatšovin glasnostin ansiosta, tosin tiukasti vartioituina
päästettiin kesäyliopiston suomalaisryhmiä alueelle. Rajajoosepin raja-asemalla
venäläisiä tullivirkailijoita ihmetytti, miksi ryhmä kantoi satoja kiloja kiviä
Suomeen. Mukaan oli toki saatu Geologisen instituutin virallinen todistus,
etteivät kivet ole radioaktiivisia eivätkä strategisia mineraaleja.
Pienemmällä porukalla, Lasse Kockin ja Ilkka Härkösen kanssa
Hannu teki tutustumismatkan Petsamon kivikohteisiin. Ne eivät kuitenkaan
osoittautuneet ryhmämatkojen arvoisiksi ja sotilasalueet olisivat
hankaloittaneet lupien saamista.
Kesäyliopiston toiminta laajeni Arkangeliin. Osin Kuolan
tiedekeskuksen geologien ja osin Arkangelin yliopiston kautta syntyi
yhteistyötä paikallisten geologien ja kiviharrastajien kanssa. Suomalaiselle
ryhmälle järjestyi matka Lomonosovin kimberliittikohteelle, joka sittemmin
käynnistyi timanttikaivoksena ja Pinega-joelle.
Hannun järjestämät venäjän kielikurssit alkoivat myös
Novosibirskissa vuonna 1991 yhteistyössä Novosibirskin yliopiston kanssa. Se
mahdollisti yhteistyön Venäjän tiedeakatemian Novosibirskin Geologisen
instituutin kanssa. Hannu Virannon omien yksityisten tutustumismatkojen lisäksi
myös suomalainen ryhmä pääsi tutustumaan kullan ruoppausalueelle sekä Altain
vuoriston, Baikalin ja myös Mongolian kivikohteisiin.
Vuosina 1993-94 Hannu järjesteli venäjän kielen opiskelun
ohella Pietarista käsin yhteistyössä Pietarin Geologisen instituutin kanssa
kullankaivu- ja kivimatkoja Arkangeliin, Komiin, Novosibirskiin sekä
Altai-Baikal-Mongolian matkaa.
Vuosina 1994-95hän oli Pohjoismaiden ministerineuvoston
Barents-johtajana. Hannun tehtävänä oli luoda yhteistyötä Pohjoismaiden ja
Luoteis-Venäjän välille. Näin käynnistyi
yhteistyö Komin tasavallan geologien ja kullankaivajien kanssa, joka jatkui
Suomen ja Komin tasavallan välisen yhteistyöryhmän projektina. Hannu Viranto
teki henkilökohtaisia tutustumismatkoja Komin kullankaivualueille.
Työnantajavaihdosten vuoksi ryhmämatkojen järjestäminen
kulta- ja kivikohteisiin ei enää ollut mahdollista. Hannun järjestämille matkoille
ehti kuitenkin osallistua yli sata henkilöä, joista varmaankin useita kymmeniä
Tampereen kivikerhon jäseniä.
Hannu nimitettiin vuonna 1996 Lapin lääninhallituksen
lääninkehitysneuvokseksi. Hänen keskeinen tehtävänsä oli Lapin sisäisten
aluekehitystehtävien lisäksi arktinen ja Barentsin yhteistyö. Venäjä oli
tärkein yhteistyöalue. Lääninhallitus loi kiinteät yhteistyösuhteet Murmanskin
ja Arkangelin lisäksi myös Komin, Hanti-Mansian, Jakutian, Nenetsian,
Jamal-Nenetsian, Tšukotkan, Magadanin ja Kamtšatkan, ja myös Kiinan entisen
Mantšurian, nykyisen Heilongjiangin provinssin kanssa.
Kun yhteistyöalueet olivat poronhoitoalueita,
Saamelaisalueen koulutuskeskuksen kanssa toteutettu porotalousyhteistyö nousi
keskiöön. Sen puitteissa toteutui lukuisia matkoja poronhoitajien luokse
tundralle Pohjoiseen jäämereen rajoittuville alueille. Näillä Siperian ja
Kaukoidän alueille oli mahdollisuus tutustua myös kullankaivualueisiin,
kullankaivajiin, kiviharrastajiin ja geologeihin, ja myös paikallisiin tundran
asukkaisiin, jotka tunnistivat käyneensä (sala)kullankaivussa.
Yksityishenkilöiden kullankaivu oli ankarasti kiellettyä.
Ruokahalu kasvoi syödessä, tässä tapauksessa Hannun
kiinnostus kohdistui Venäjän kullankaivun historiaan ja nykypäivään. Lapin
kullankaivajain liiton puheenjohtajana ollessa hän pyrki edistämään yhteistyöhankkeita Venäjän kullankaivajien liiton
kanssa.
Artikkeli on julkaistu Mineralia-lehdessä 1/2020
