RUIHTUÄYTSIN HOPUTON HOPPU

Kesällä 1971 tulin opiskelukaverini Arto Laineen kanssa Ruihtuäytsin, joissakin yhteyksissä Ruittuojaksi kutsutun, mutta tuttavallisimmin Ruitun, alajuoksulle Väinö Hopun valtaukselle kullankaivua opettelemaan. Siellä tutustuin tähän Kannaksen Koivistolla 1923 syntyneeseen vilkaspuheiseen karjalaiseen. Arto ja Väinö olivat hyviä tuttuja jo ennestään ja pääsin helposti kolmanneksi pyöräksi heidän joukkoonsa. Väinön elämänvaiheet ja kaivukokemukset tulivat tutuiksi.

Hoppu oli hyvin seurallinen, mutta ei julkisuushakuinen. Siksi hänestä ei ole paljonkaan lehdissä eikä muutenkaan kirjoiteltu. Asetuttuaan Ruitulle kulkijoiden valtaväylistä täysin syrjään, ei sinne eksynyt toimittajia eikä muitakaan kulkijoita. Muut kullankaivajat tekivät kesäisin sinne satunnaisia sunnuntaivierailuja. Talvella ei kulkijoita ollut, ei edes poromiehet eksyneet sinne alas jyrkkään rinteeseen.

 

Toki jo Viljo Mäkipuro Lemmenjoen kultasatu -kirjassaan kertoo Hopusta. Arvo Ruonaniemi, alias Tiera kirjoitti tapaamisistaan Hopun kanssa Inarin kirkonkylällä. Seppo J. Partanen viittasi kirjoissaan näiden kirjoituksiin.

Mäkipuro kuvasi Väinöä hoputtomaksi Hopuksi. Kyse ei todellakaan ollut vain sanaleikistä, vaan hän oli karjalaisuudesta huolimatta, tai sen vuoksi, hyvin verkkainen otteissaan ja puhetyyliltään. Erämaassa pärjäsi rauhallisemmallakin tyylillä. Ei tarvinnut hötkyillä. Aikaa oli.

Hoppu lähti kultamailta jo 1971, joten kovin montaa ei ole meitä, jotka olemme hänet kultamailla tavanneet ja vielä vähemmän lähemmin häneen tutustuneita. Siksi tässä hänen tarinaansa omakohtaisesti kokeneena tai osin hänen itse kertomana. Olen huomannut, että moni Lemmenjoella jopa vuosikymmeniä kaivanut ei ole koskaan käynyt tavanomaisten kulkuväylien ulkopuolella sijaitsevalla Hopun kammilla. Siksi senkin kuvausta.

Väinö tuli jatkosodan jälkeen Lappiin miinanraivaukseen. Savukoskella hänelle kävi niin kuin monella muullekin miinanraivaajalla ja siviilillekin, että astui miinaan ja menetti oikean jalkansa. Se amputoitiin polven alapuolelta. Tilalle tehtiin proteesi. Siihen aikaan proteesi tehtiin puusta, oli siis puujalka, niin kuin proteeseja useasti kutsuttiin vielä kauan sen jälkeenpäinkin, kun niitä jo  tehtiin muustakin materiaalista. Katajasta tehty keppi oli välttämätön tuki.

Kultahommiin Lemmenjoelle hän tuli 1951, jolloin suurin ryntäys oli jo laantumassa. Hän kaivoi osin Ruitulla  ja osin Morgamojalla Pellisen kämpän alapuolella, jossa hän asettui Humulaan Humulta eli Eenokki Karppiselta vapautuneeseen hyväkuntoiseen kämppään. Mäkipurot kaivoivat siihen aikaan läheisellä Kotaojalla, jolloin Hoppu oli lähes jokailtainen teenjuontivieras. Sillä Lemmenjoen työjaksolla hän oli viisi vuotta. Uteliaisuus vei hänet sitten Ivalojoen kulta-alueelle, jossa hän kaivoi kuusi kesää asuen Hirvas-Niilassa Tolosjoen varrella. 

Tammi-helmikuussa kammi lähes peittyi lumeen. Tämä kuva on huhtikuulta

 

 

 

Vuonna 1963 hän palasi takaisin Lemmenjoelle ja otti Ruitun alajuoksulta asunnokseen ivalolaisen Pentti Harisen porukan rakentaman kämppäalueen. Jäljellä oli kelohongasta rakennettu asuinkämppä ja puoliksi maan sisälle jyrkkään rinteeseen kaivettu varastokammi. Hoppu tykästyi tuohon kammiin ja asettui sinne asumaan. Pystytti sinne luonnonkivistä savella muuratun tulisijan, jossa oli suurehko sulkupellillä varustettu lämmönvarausosa, uuni ja varsinainen polttopesä. Kammi oli yhdelle miehelle sopivan kokoinen ja pysyi talvella paremmin lämpimänä, kun vain etuseinä oli pakkaselle avoin. Seinät olivat vankoista kelohirsista, seinän vieret ulkopuolelta ladottu kattoon saakka liuskakivillä ja uloimmaisena turvekerros. Harisen kämpän kehikon sisään hän rakensi pienemmän varaston ruoka- ja muita tarvikkeita varten. 

Pentti Harisen porukan asuinkämpän paikalle hirsistä tehty varastoaitta

 

Parinsadan metrin päähän hän rakensi ulospäin lämpiävän savusaunan. Sekin puolittain maan sisään. Luonnonkivistä rakennettu kiuas oli varsinaisen ”löylyhuoneen” perällä  täysin maan sisässä seinan toisella puolella rakennuksen ulkopuolella. Kun kiuasta lämmitettiin, avattiin kiukaan päällä oleva kansi. Savupiippua ei ollut. Savu meni siis luukun kautta pääosin suoraan ulos. Kun kiuas oli tarpeeksi lämmin, kansi pantiin kiinni ja lämpö ohjautui sisälle saunaan. Hyvin käyttökelpoinen ratkaisu.

Syy, miksi hän rakensi saunan niin kauaksi oli, että kammin puolelta jyrkästi nousevalta Ruihtoskaidilta laskeutui hyvin kostea rinne, josta tihkui vettä. Sopivasta keinopuroja kaivaen syntyi virtaus, joka ohjattiin puusta kaiverrettuun kouruun. Syntyneen, jatkuvasti virtaavan vesihanan alle pantu sinkkiämpäri täyttyi nopeasti. Sieltä Hoppu veti vesikelkalla ruoka- ja pesuveden myös kammille.

Ruittu on siinä kohdin, niin kuin oikeastaan koko matkallaankin, parisataa metriä ylintä osaa lukuun ottamatta, hyvin kapean jyrkkärinteinen. Kammilta johti polku alas purolle ehkä 30 metrin korkeuserolla, polun pituus ehkä 50 metriä. Tämä kuvannee jyrkkyyttä. Varsinkin sateen liukastamana polku tai muusta syystä huonon tasapainohallintaan joutuneen oli vaikea laskeutua tai nousta tervejalkaisellekin, puhumattakaan puujalkaisena kepin kanssa kulkijalle. Vedenkanto alhaalta olisi  puujalkaiselle liian suuri ponnistus.

Sauna, edessä luonnonkivikiukaan kansi, joka avattiin kiuasta lämmitettäessä ja suljettiin saunottaessa

Saunan viereen hän raivasi suuren perunamaan, jonka tuotto riitti hyvin ympärivuotiseen asumiseen. Asuinkammin edustalle hän raivasi yrttimaan. Kammin lattian alle Hoppu kaivoi melko tilavan kellarin perunoita ja muita pakkaselta turvaan pantavia ja useasti tarvittavia ruokatavaroita varten. Kesällä taas se oli sopivan viileä ruuan säilytyspaikka.

 

Leivän ja pullan hän leipoi tulisijan kohtalaisen suuressa uunissa. Pakkasella uuni täytettiin kivillä, jotka säilöivät lämpöä. Näillä "lämpökivillä" niin kuin hän niitä kutsui, oli vakiopaikkansa; talvella sisällä, kesällä ulkona seinän vieressä. Hän oli kerännyt erityisen hyvin lämpöä varaavia kiviä kiusakivien tapaan.

Kuvassa vasemmalla iso luonnonkivistä muurattu lämpöä hyvin keräävä tulisija

 

Kesällä Hoppu nouti kirkonkylältä ruoka- ja muita tarvikkeita. Niitä hän siirsi vähin erin kammilleen. Haminasta eli venematkan päätepisteestä matkaa sinne tuli nelisen kilometriä, mutta Hengenahdistuksen mäki piti nousta lähes ylös saakka. Kammille johti polku Morgamin kullan löytöpaikan 1945 kautta. Viimeisinä Ruitun-vuosinaan hän joutui turvautumaan Kankaisen Pellen kantoapuun. Vilkaspuheisilla kaveruksilla riitti iltapuhteilla juteltavaa. Hoppu valitteli meille, että ongelma oli, että kun Pelle oli tunnetusti kova syömään, juuri kannettu ruoka hupeni huolestuttavasti, jos Pelle kovin pitkään viihtyi kammilla. 

Ruihtoskaidin rinteellä, jolla kammi sijaitsi, oli valtavan suuria kasvavia mäntyjä ja kuivuneita honkia. Polttopuita oli siis saatavissa aivan lähettyviltä saatavissa niin saunalle kuin kammillekin. Oli Hopulla myös raskastekoinen moottorisahakin, keltainen McCulloch.

Äytsin vastakkaisella, lännenpuoleisella rinteellä, johon kammilta oli hyvä näkyvyys, Hoppu kertoi nähneensä useamman kerran karhupentueen. Takana olevaa aluetta kutsuttiinkin Karhutunturiksi.  Hoppu kertoi pentueesta Raumalan Nipalle ja Korhosen Yrjölle. Nämä yrittivät pyydystää pentuja verkolla, mutta epäonnistuivat. Kammin lähistöllä hän näki useammankin kerran suden. Hoppu hankki tämän vuoksi kiväärin. Sutta eikä karhua hän ei ampunut eikä koskaan kertonut muunkaan riistan pyynnistä. Sanoi joskus, että sota-aikana sai tarpeeksi ampua.

Hoppu oli ahkera lukija. Kirjahyllyssä oli iso määrä villin lännen seikkailukirjoja. Seuraavaksi suurin ryhmä oli erilaiset kemian, fysiikan ja tekniikan, erityisesti sähkötekniikan kirjat. Osa oli saksankielisiä, joten sekin kieli oli ainakin jotenkin hallinnassa. Oli kyllä myös saksa-suomi sanakirja. Kysyin, missä oli kieltä oppinut. Sanoi, että sota-aikana, mutta ei kertonut tarkemmin. Väinö ei koskaan puhunut sota-ajastaan enkä sen kummemmin kysellytkään.

Väinö kertoi kuunnelleensa kammissa radiota ja pysyneen siten ajan tasalla, mitä maailmassa tapahtuu. Nyt radio oli kuitenkin mennyt rikki. Minä vein sinne 1970-luvun kohtalaisen hintaisen matkaradion. Kammissa ei sillä kuullut muuta kuin rahinaa, vaikka yhdistin siihen Hopun käyttämän viitisen metriä pitkän antennijohdon, joka heitettiin hongan oksalle korkeutta saamaan. Toin vielä uuden, aivan uuden kaupasta ostetun kalliimman matkaradion ja päällystettyä johtoa muutaman kymmenen metriä. Heikosti kuului sekin. Hoppu ihmetteli silloisen ”nykyajan” radioiden huonoutta. Hänen 1950-luvun radionsa kuului paremmin. Se oli ollut kuitenkin ahneesti litteitä pattereita syövä, joten piti kuunnella säästeliäästi, lähinnä uutisia.

 

Ruitun sahalaitos

Ruitun alajuoksulla Ruihtoskaidi laskeutuu jyrkästi kohti Lemmenjokea samaan tapaan kuin Hengenahdistuksenmäki Haminaan. Alisen Ruitun varrelta löytyy samanlaista komeaa ikivanhaa mäntymetsää kuin Morgaminkin varrella. Ei ihme, että aikoinaan myös tukkifirmat olivat 1900-luvun alussa kiinnostuneita rantametsiköistä. Lemmenjoen vesistöä pitkin olisi ollut helppo lauttoina helppo uittaa maantien varteen ja edelleen Norjaan. Kuitenkin jo vuonna 1931 Metsähallitus otti kannan, että Lemmenjoen metsien hakkuita ei sallita.

Niin kauan kuin kullankaivu keskittyi Morgamojalle, rakennustavara saatiin Morgamojan metsistä. Mutta kun kaivu laajeni länteen Ruitulle, Puskulle ja Miessille, olivat alisen Ruihtoskaidin järeät hongat paljon lähempänä. Kämppien seinähirsien lisäksi tarvittiin myös lankkuja ja lautoja rännilaudoiksi, kämppien kalusteisiin ja muihin tarkoituksiin.

Muutama sata metriä Hopun kämpän alapuolella Ruitun varressa oli sopiva paikka ”sahalaitokselle”. Siinä oli tasanne ja rinne alas Ruitulle jyrkkä. Siihen oli helppo rakentaa sahaustellingit. Toinen justeerisahaaja oli ylhäällä tellingillä ja toinen alapuolella. Hoppu-Väinö kertoi, että hänkin oli sahauksessa monet kerrat mukana. Puujalkaisena hänen armahdettiin ylhäällä tellingillä sahuusta, se vaati kohtalaista tasapainotaiteilua. Hän sen sijaan joutui epäsuosituksiksi alasahuriksi. Siitä ei tykätty, koska sahanpurut tulivat silmille.

Alueella oli runsaasti kelohonkia, mutta niitä ei kannattanut kuljettaa kauemmaksi yläjuoksulle ja muille puroille. Polttopuuta oli sielläkin riittämiin lähempänä. Vielä 1980-luvullakin Hopulle sitä riitti omiksi tarpeiksi alle 100 metrin säteellä kammista eli puujalkaisellekin sopivan lähellä. Metsähallituksen puistonvartijalla oli kyllä erinomaisen tarkka vainu löytää, missä oli tuoreita maapuun ottoja. Lasku tuli perässä. 

Oma muistoni on, kun saunan päälle, kaatui monikymmenmetrinen honka, tosin sitä ihmeellisesti oksan maahan iskeytymisen ansiosta saunaa vahingoittamatta, piti se raivata pois, jotta pääsi saunan käyttöön. Kun tuli otettua ne hyötykäyttöön eli saunan polttopuiksi, seurasi siitäkin kova lasku. Jos olisi vierittänyt kaatuneen kelon palaset alas rinnettä, se olisi ollut maksutonta.

Elettiin siis 1980-lukua. Silloin ei puhuttu ilmastonmuutoksesta eikä lahopuiden tärkeydestä. Nykypäivänä tietysti ei keloa saa polttaa saunassa, vaan jättää luontoon lahoamaan. Kaipa silloinkin oli vain siitä, että Metsähallitus halusi kerätä rahaa ja puistonvartijoiden piti se toteuttaa. Eipä silti, olin lomakaivaja kansallispuistossa ja hyväksyin rahankeruun. Pientähän se oli ammattikaivajien maksamien korvausten rinnalla.

Pullokasa piiloon

Vielä yksi omakohtainen muistelu Hopun kämpältä. Harisen vanhan kämpän pohjalle oli vuosikymmenien kuluessa, alkaen siis 1950-luvulta oli kertynyt juomapullokasa. Oli sinä ehkä jokunen rikkoutunut patenttikorkillinen limsapullokin, mutta lähinnä alkoholipitoisten juomien nautittuja pulloja. Suosituin oli Pecoul-rommi 54-prosenttisena, eli Alkosta väkevimpänä saatavana ollut oli valtalaji. Oli toisin sanoen järkevintä kantaa repussa kairaan Tuskin Hoppu montaakaan pulloa itse kantoi, mutta vieraat toivat, kun tiedettiin rommitoti maistui Hopulle, vaikka ei ollut ollenkaan viinalle ahne. Totikuppi saattoi kestää tunnin, kun puhetta riitti.

Kerran sitten jossakin puistonvartijan kanssa tavatessamme hän sanoi hieman kiusaantuneesti, että kun sinulla on se viinapullokasa siinä Harisen alkuperäisen kämpän alustalla.  Sanoi toki tietävänsä, että kasan pohja on syntynyt jo aikaisempien kaivajien aikana 1950-luvulta alkaen. Mutta kun Lemmenjoen kullan löytöpaikka oli saanut laattansa Morgamin varteen, monet kulkijat jatkoivat eteenpäin polkua, joka johti juuri Hopun kämpälle. Pullokasa näkyi pahasti polulle eikä ole turisteille kovin kaunis näkymä. Olihan siihen satoja pulloja kertynyt ja mikä pahinta, myös uusiakin.

Puistonvartija myönsi, että vuosikymmeninä kertyneitä pullojen kantaminen rinkassa Haminaan on kohtuutonta. Vielä ei eletty moottorikelkka-aikaa. Mutta jos kuitenkin niitä päällimmäisiä, selvästi minun aikanani sinne kertyneet, voisin kanniskella paluumatkan tyhjillä rinkoilla. Niin teinkin. Sovittiin, että vanhat pullot peitän rinteen soralla piiloon turisteilta. Kun sitten paljon myöhemmin tuli kelkka-aikakausi, vein melkoisen monta kolisevaa säkillistä vanhojakin, jo peitettyjä pulloja. Niitä oli yli 200. Tosin 50 vuoden ajanjaksolta.

Puistonvartija ymmärsi tilanteen, mutta virkatehtävä velvoitti vaatimaan myös järjestystä kullankaivajilta. Yritimme ymmärtää hänen velvollisuutensa, joku paremmin, joku huonommin. Heppoisia ne vaatimukset olivat verrattuna nykypäivän vaatimuksiin. Kullankaivajat elävät puistossa nykyisin kuin poliisivaltiossa verrattuna menneisiin vuosikymmeniin. Kun kulta-alue liitettiin kansallispuistoon 1971, tuli uusia määräyksiä. Aiemmin elettiin niin kuin missä tahansa erämaassa.
 

 Hoppu sai jalkansa vuoksi sotainvalidieläkettä. Eihän se ollut suuri, mutta kulutkin olivat erämaassa pienet. Hän ei ollut mielestään kullansaannista riippuvainen. Alkuvuosina hän teki pitkiä tutkimusmatkoja eri puolille tuolloista kulta-aluetta ja ulkopuolellekin. Viljo Mäkipuro kertoo Lemmenjoen kultasadussaan, että Hoppu oli erityisen kiinnostunut uusien kultapaikkojen etsintään ja puujalastaan huolimatta vaelteli monesti kymmenien kilometrien päivälenkkejä. Puujalka luonnollisesti rasittui ja se piti lähettää aika ajoin Ouluun proteesipajalle huoltoa varten.

Viimeisen kerran Ruitulla

Kesällä 1972 vietimme Arton kanssa pari viikkoa Hopulla. Kultaakin kaivettiin ja saatiinkin, mutta paljon aikaa kului kuunnellessa Väinön juttuja. Karjalaislähtöiseltä Hopulta riitti juttua ilman lempijuomaansa konjakkiakin, jota hän joi hyvin säästeliäästi. Teetä kului kyllä litrakaupalla. Hän kertoi, että elämä täällä erämaassa on käynyt hankalaksi. Hänellä oli tuolloin ikää vasta vajaa 50 vuotta. Kunto sinänsä oli muuten aivan erinomainen, mutta se toinenkin jalka oli alkanut reistailla. Kulku noissa olosuhteissa oli käynyt hankalaksi. Kämppähän sijaitsi kulta-alueen reunalla, jonne eivät edes poromiehet juurikaan eksyneet. Varsinkin talvella sinne oli vaikea kulkea. Jos tuli sairaus tai tapaturma puujalkaisella sieltä pois pääsy oli täysin mahdotonta. Lähimpiin ympärivuotiseen asujiin Jaakko Isolaan ja Heikki Pihlajamäkeen oli matkaa "vain"  5-6 kilometriä, mutta Ruitun päästä hankakulkuinen.

Väinö kertoi aikovansa jättää siellä asumisen ja siirtyä kylille. Kysyi, että olisimmeko kiinnostuneita ottamaan valtauksen. Kesken valtauskauden se voidaan siirtää toiselle henkilölle. Myös kämpän käyttöoikeus siirtyisi sen mukana valtauskauden lopun ajaksi.

Olimme heti valmiita. Sovimme Arton kanssa, että valtaus on meidän yhteinen, mutta siirto tehdään Arton nimiin.  Pienten välivaiheiden jälkeen ja kun Arton terveys alkoi reistailla valtaus siirtyi yksin minun nimiini. Kaivoin siellä yli 25 vuotta aina 1990 luvun loppupuolelle saakka, kunnes siirryin pari kilometriä ylös Ruitunmutkaan. Sen jälkeen paikka on ollut Hannu Peltosen, joka on remontoinut kämppää ja saunaa erinomaisen hyvin. Kammi on nykyisin suojelukohde.

Väinö hankki kämpän Inarin kirkonkylältä Lärvätharjusta, jokunen kilometri keskustasta Lemmenjoelle päin. Liikuin tuohon aikaan Inarissa työasioissakin paljon myös talvella. Yövyin useasti Väinön luona kuunnellen hänen juttujaan. Taisin monta kertaa nukahtaakin kuunnellessa hänen juttujaan, monet jo useasti aiemmin kuultuja. Väinö ei siitä loukkaantunut, vaan jatkoi juttuaan.

Repojoella se emäkallio on

 

Hopun vankkumaton käsitys siis oli, että kulta on kulkeutunut Lemmenjoelle lounaasta Repojoen suunnasta jääkausien kuljettamana. Kertoi, miten olisi jo Ruitulla olon aikana aikana halunnut lähteä tutkimaan Repojoen maita, mutta sinne oli puujalkaiselle vaikea päästä. Välillä oli vaikeakulkuisia suo-osuuksia. Kangasmailla kymmenet kilometrit kuluisivat helposti. Sitä paitsi kantamustakin oli muutaman päivä retkelle tarvinnut ottaa. Mutta kyllä hän sinne vielä lähtee, vakuutTeli hän.

Kovin hoppuinen ei hän tässäkään asiassa ollut kylille muutettuakaan. Vuonna 1979 syyskuussa hän kuitenkin lähti polkupyörällään Pokan tietä etsimään sitä kullan emäkalliota. Kylillä häntä ei osattu kaivata, koska asui muusta kylästä syrjässä eikä ollut kertonut lähdöstään muille. Hän pystytti telttansa näköetäisyydelle maantiestä Repojoen varteen. Paikalliset kiinnittivät huomiota siihen, että teltalla ei ollut näkynyt liikettä pitkään aikaan. Menivät paikalle ja löysivät Hopun teltasta. Pääteltiin, että ilmeisesti oli ollut kuolleena jo jopa parisen viikkoa. Ympäristöstä ei löytynyt tuoreita kaivujälkiä, joten ei ollut ehtinyt tutkimushommiin. Vuonna 1923 syntyneenä Hoppu oli kuollessaan vain 56-vuotias. Hänet haudattiin Pyrkyrien palstalle 16.9.1979. 

 

 

 

Hautakivi. Kuva: Seppo J. Partanen

Sanotaan, että kun eläimet tuntevat loppunsa tulevan, ne hakeutuvat muista erilleen omaan rauhaan kuolemaan. Hoppukin näytti hakeutuneen sinne kullan emäkallion ääreen viettämään viimeiset päivänsä. Ympäristöstä ei löytynyt tuoreita kaivujälkiä. Ehkä tutkimus ollutkaan tärkeintä, vaan hän halusi vain nukahtaa sen kullan emäkallion päälle.