Lemmenjoen veteraanikullankaivaja-kultaseppä Aarne Arska Alhonen julkaisi äskettäin digitoituja Lemmenjoen päiväkirjojaan vuosilta 1989-1995. Tämä oli tärkeä teko kultahistorian kannalta, koska ne eivät olleet vain oman navan ympärillä pyöriviä, vaan sisälsivät yleisempiä, historiallisten tapahtumien kuvausta. Aiemmin Heinon Topin Lemmenjoen päiväkirjat julkaistiin postuumisti. Ivalojoen suunnassa erityisesti Luhdan Vesa on Saariselän Sanomissa julkaissut omia, ainakin toistaiseksi lähinnä Palsin tienoon muisteluksiaan. Ne täydentävät erinomaisesti painettujen kirjojen muodossa julkaistuja omakohtaisia tai kuultuja tarinoita.
Merkityksellisiä tapahtumia tai historiaa ei ole vain kymmenien vuosien tai peräti satojen vuosientakaiset tapahtumat. Eivätkä vain isomusten löytymiset. Uutta historiaa tehdään joka ikinen päivä. Myös tuoreemmat asiat on tärkeää saada muistiin merkityiksi ja ehkäpä julkisuuteenkin. Päiväkirjaa pitää moni, mutta kynnys niiden julkaisemiseen on useasti korkea. Jos pitää kirjaa vain oman porukan arkiaskareista, niillä ei ole tietysti olekaan yleistä merkitystä. Omalle jälkipolvelle tai tuttaville ehkä kuitenkin.
Helposti tulee ajatelleeksi, että kun jotakin henkilöä on kirjoissa tai muussa mediassa jo kuvattu, se on jo siinä. Miksi ruveta vielä uudestaan hänestä kirjoittelemaan. Mutta henkilö saattaa toisen henkilön näkökulmasta näyttäytyä aivan toisenlaiselta ja saada uusia piirteitä. Täydentää kokonaiskuvaa.
PÖYTÄLAATIKKOON VAIKO JULKI
Mitä näillä muistiinpanoilla sitten tehdä? Ei kaikista ole kokonaisen muistelmakirjan kirjoittajiksi eikä sisältökään olisi sen arvoista. Mutta tapahtumien joukossa saattaa olla muille kullankaivun ystäville tai vaikkapa jälkipolville ja jopa historiallisesti mielenkiintoisia tapahtumia. Alkuperäisenä tavoitteena ei tarvitsekaan olla, että itse julkaisee ne kirjallisessa tai sähköisessä muodossa. Niillä saattaa olla käyttöä jonkin muun julkaisun osana. Näinhän on jokseenkin aina muistelmissa tai historiankirjoituksissa. Ne kootaan palasista.
Tavallisinta on, että aloittaa aivan tavallisena kirjallisena tai digitaalisena ”pöytälaatikkokirjoittajana”. Jutunpätkiä voi kirjoitella mahdollista myöhempää käyttöä varten. Sinne menevät talteen myös sisältöihin soveltuvat valokuvatkin. Diakuvatkin ja paperikuvien negatiivit on nykyään helppo digitoida. Halvimmat, mutta täysin käyttökelpoiset laitteet maksavat vain muutaman kympin.
Some-maailmassa julkaisukynnys on alhainen ja sopiva itsesensuuri on paikallaan. Nykyään tuo kynnys tuntuu olevan ainakin selfien osalta kovasti laskenut. Useasti liiankin alas. Se saattaa synnyttää aivan ymmärrettävää antipatiaa koko some-maailmaa kohtaa. Ei haluta samaistua tai tulla samaistetuksi näihin itsensäpaljastajiin.
Toistuvan blogin kirjoittaminen on suuremman vaivan ja kynnyksen takana. Pitäisi jollakin tavoin sitoutua toistuviin julkaisuihin. Mutta myös facebookin ryhmät, vaikkapa Kullanhuuhtojia-ryhmän puitteissa tai sellaisten kautta voi lyhyitäkin juttuja saada helposti julki. Ryhmässä on jo 1400 jäsentä. Merkittävin kullankaivumedia. Osa passiivisia lukijoita, osa seuraa päivittäin.
Joka tapauksessa someen kirjoittaminen on matalamman kynnyksen alla kuin printtiin kirjoittaminen. Sitä paitsi esimerkiksi blogin tekstejä voi täydentää myöhemmin, jos tulee kirjoitusvirheitä, virheellistä tai puutteellista tietoa. Ja voihan niitä myöhemmin julkaista printtijulkaisussakin sellaisenaan tai muokattuna.
Toivoisin, että mahdollisimman moni rohkaistuisi tuomaan tavalla tai toisella tallentamaan omaa, lähipiirin tai kuultua kultahistoriaa. Tarvitaan monenlaista näkökulmaa. Menneiden lähikymmenien oikeustaisteluista on tulossa uusi historiikki, mutta esimerkiksi Arskan päiväkirjat täydentävät omalla henkilökohtaisella tasollaan muodollisemman historian kuvausta. Somen julkaisukanavia on useita. Blogin voi perustaa kuka tahansa ja on yksinkertainen aloittaa ja julkaista.
OMISTA KIRJOITUKSISTANI
Minä olen omalta osaltani ryhtynyt tallentamaan omia, kohta 50 vuoden aikaisia, 1971 alkaneita muistoja Lemmenjoelta ja kuulemiani tiedonhippusia tällä Ruitunmutkasta-blogipalstallani, toistaiseksi Ruitun suunnasta, myöhemmin ehkä muualtakin. Kynnys omien muistojen, näkemysten ja tiedon julkaisemiseen on korkea. Epäilee, lukeeko joku kirjoituksia. Omien blogieni lukijoita tulee kirjoitusta kohti 300-500. Yhteismäärä lähenee 10 000 lukemista. Kiinnostusta on riittävästi minull.
Facebook-ryhmä soveltuu paitsi lyhyisiin postauksiin, myös pitempienkin juttujen julkistamiseen. Blogi ei ole ainoa muoto. Joku sanoo, että printtimedia on aikaisansa elänyt, enää ei sellaisia kannata taloudellisistakaan syistä julkaista. Mutta ei silti printtiäkään pidä väheksyä. Kaikki eivät ole somen käyttäjiä. Ja printti säilyy kirjahyllyssä ja helppo ottaa uudelleen luettavaksi.
Somen suuri etu printtimediaan nähden on se, että juttu tulee heti julki, jos kyseessä on ajankohtaisaihe. Ei tarvitse odotella, että tulee kasaan riittävän paljon julkaistavaa, päätoimittajan kiireitä tai odotella kirjapainon painatusvalmiutta. Postikin kulkee nykyisin tuskastuttavan hitaasti. Jos haluaa juttunsa julki, some on se kanava. Päätöksen tekee itse eikä ole muitten aikatauluista riippuvainen.
Minä en missään tapauksessa väheksy printtimediaa. Sillä on varsinkin vanhemman polven ja vanhemman ajattelutavan maailmassa vielä toistaiseksi suuri merkitys. Alle kaksikymppiset ja kohta kolmekymppiset valitsevat mieluummin sähköiset julkaisut kuin printin. Jos sähköistä muotoa ei ole käytettävissä, lukematta jää.
Eksyin alussa Alhosen Arskan päiväkirjojen innoittamana filosofoimaan yleisemmin ja rohkaisemaan kaivajia ja kulkijoita panemaan muistiin tapahtumia. Tuli selvitettyä myöskin se, miksi katson aiheelliseksi näitä blogeja kirjoitella.
RUITUN SAHALAITOS
Ruitun alajuoksulla Ruihtoskaidi laskeutuu jyrkästi kohti Lemmenjokea samaan tapaan kuin Hengenahdistuksenmäki Haminaan. Alisen Ruitun varrelta löytyy samanlaista komeaa ikivanhaa mäntymetsää kuin Morgaminkin varrella. Ei ihme, että aikoinaan myös tukkifirmat olivat 1900-luvun alussa kiinnostuneita rantametsiköistä. Lemmenjoen vesistöä pitkin olisi ollut helppo lauttoina helppo uittaa maantien varteen ja edelleen Norjaan. Kuitenkin jo vuonna 1931 Metsähallitus otti kannan, että Lemmenjoen metsien hakkuita ei sallita.
Niin kauan kuin kullankaivu keskittyi Morgamojalle, rakennustavara saatiin Morgamojan metsistä. Mutta kun kaivu laajeni länteen Ruitulle, Puskulle ja Miessille, olivat alisen Ruihtoskaidin järeät hongat paljon lähempänä. Kämppien seinähirsien lisäksi tarvittiin myös lankkuja ja lautoja rännilaudoiksi, kämppien kalusteisiin ja muihin tarkoituksiin.
Muutama sata metriä Hopun kämpän alapuolella Ruitun varressa oli sopiva paikka ”sahalaitokselle”. Siinä oli tasanne ja rinne alas Ruitulle jyrkkä. Siihen oli helppo rakentaa sahaustellingit. Toinen justeerisahaaja oli ylhäällä tellingillä ja toinen alapuolella. Hoppu-Väinö kertoi, että hänkin oli sahauksessa monet kerrat mukana. Puujalkaisena hänen armahdettiin ylhäällä tellingillä sahuusta, se vaati kohtalaista tasapainotaiteilua. Hän sen sijaan joutui epäsuosituksiksi alasahuriksi. Siitä ei tykätty, koska sahanpurut tulivat silmille.
Alueella oli runsaasti kelohonkia, mutta niitä ei kannattanut kuljettaa kauemmaksi yläjuoksulle ja muille puroille. Niitä oli sielläkin riittämiin lähempänä. Hopulle se oli helpotus, koska keloa oli paljon. Vielä 1980-luvullakin sitä riitti omiksi tarpeiksi alle 100 metrin säteellä kammista. Metsähallituksen puistonvartijalla oli kyllä erinomaisen tarkka vainu löytää, missä oli tuoreita maapuun ottoja. Lasku tuli perässä. Kun saunan päälle, tosin sitä ihmeellisesti oksan maahan iskeytymisen ansiosta yli heittäen saunaa vahingoittamatta kaatui suuri kelo, piti se raivata pois, jotta pääsi saunan käyttöön. Kun tuli otettua ne hyötykäyttöön eli saunan polttopuiksi, seurasi siitäkin kova lasku. Jos olisi vierittänyt kaatuneen kelon palaset alas rinnettä, se olisi ollut
maksutonta.
PULLOKASA PIILOON
Vielä yksi muistelu Hopun kämpältä. Harisen vanhan kämpän pohjalle oli vuosikymmenien kuluessa, alkaen siis 1950-luvulta oli kertynyt juomapullokasa. Oli sinä ehkä jokunen rikkoutunut patenttikorkillinen limsapullokin, mutta lähinnä alkoholipitoisten juomien nautittuja pulloja. Suosituin oli Pecoul-rommi 54-prosenttisena, eli Alkosta väkevimpänä saatavana ollut oli valtalaji. Oli toisin sanoen järkevintä kantaa repussa kairaan Tuskin Hoppu montaakaan pulloa itse kantoi, mutta vieraat toivat, kun tiedettiin rommitoti maistui Hopulle, vaikka ei ollut ollenkaan viinalle ahne. Totikuppi saattoi kestää tunnin, kun puhetta riitti.
Kerran sitten jossakin puistonvartijan kanssa tavatessamme hän sanoi hieman kiusaantuneesti, että kun sinulla on se viinapullokasa siinä Harisen alkuperäisen kämpän alustalla. Sanoi toki tietävänsä, että kasan pohja on syntynyt jo aikaisempien kaivajien aikana 1950-luvulta alkaen. Mutta kun Lemmenjoen kullan löytöpaikka oli saanut laattansa Morgamin varteen, monet kulkijat jatkoivat eteenpäin polkua, joka johti juuri Hopun kämpälle. Pullokasa näkyi pahasti polulle eikä ole turisteille kovin kaunis näkymä. Olihan siihen satoja pulloja kertynyt ja mikä pahinta, myös uusia.
Puistonvartija myönsi, että vuosikymmeninä kertyneitä pullojen kantaminen rinkassa Haminaan on kohtuutonta. Vielä ei eletty moottorikelkka-aikaa. Mutta jos kuitenkin niitä päällimmäisiä, selvästi minun aikanani sinne kertyneet, voisin kanniskella paluumatkan tyhjillä rinkoilla. Niin teinkin.Sovittiin, että vanhat pullot peitän rinteen soralla piiloon turisteilta. Kun sitten paljon myöhemmin tuli kelkka-aikakausi, vein melkoisen monta kolisevaa säkillistä vanhojakin pulloja. Pulloja oli yli 200.
Puistonvartija ymmärsi tilanteen, mutta virkatehtävä velvoitti vaatimaan myös järjestystä kullankaivajilta. Yritimme ymmärtää hänen velvollisuutensa, joku paremmin, joku huonommin. Heppoisia ne vaatimukset olivat verrattuna nykypäivän vaatimuksiin. Kullankaivajat elävät puistossa nykyisin kuin poliisivaltiossa verrattuna menneisiin vuosikymmeniin. Kun kulta-alue liitettiin kansallispuistoon 1971, tuli uusia määryksiä. Aiemmin elettiin niin kuin missä tahansa erämaassa.
